Santtu Topias 2kk

Heippa ja anteeksikun olette joutunu odottelee mua. Täällä voidaan hyvin. Kahden kuukauden ikäinen Santtu pitää minut kiireisenä. Vaikka istun paljon paikallani ja imetän, niin en pysty samaan aikaan kirjoittamaan koneella. Kunhan löydän sopivan raon, niin kerron enemmän synnytyksestä ja ensimmäisistä viikoista. Malttia, ystävät.

Sain tänään Kaks Plussan toimittajalta kuvia. Tällanen mamma siellä kuvauksissa silloin oli. En oikein tykännyt noista tamineista mitä piti laittaa päälle, mutta täytyy sanoa itsekin että ne kyl sopii mulle.

Perjantai (taas)

Hurjaa vauhtia menee nää päivät, huh...mutta onneksi niin.
Mä sit pääsin eilen liikenteeseen täältä. Käytiin tytön kanssa leipomosta hakemassa pakastin täyteen leipää, ja sit mentiin kirpparille. Yllätyin miten hyvin jaksoin kierrellä. En löytänyt oikein mitään järkevää. Likalle ostin pari pussillista koruja eurolla. Hänestä on tullut kunnon neiti, aina pitäis olla koru kaulassa. (ei ollenkaan äitiinsä tullut) siis kyllä mä tykkään koruista, mutta en oo koskaan oppinu niitä kauheesti pitämään.

Ruokakaupassaki käytiin, eikä mulla menny sielläkään hermot. Tyttö oli ku enkeli. Paitsi sitten siinä vaiheessa kun piti mennä autoon takaisin. Sitten tuli huuto. Alkoi olla niin nälkäinen ja väsynyt.

Illalla olin vielä kuoroharjoituksissa. Muutaman kerran supisti niin että piti istahtaa ja levähtää. Ja viime yönäkin heräsin muutaman kerran kipeeseen supistukseen. Voi kun mä toivon että tää alkais syntymään ilman sitä käynnistystä.

Tässä vielä mahakuva, oiskohan viimeinen sellainen tällä kertaa.

Tein tällasen vaippakorin muovisen lattiamaton jämäpaloista. Vielä kun jaksais tehdä toisen ja ehkä kolmannenkin, ni ois hyvä.

Tytön kanssa aamulenkillä. Tällasessa korvessa me asutaan :)

Keskiviikko 2.10

Mua on alkanu pelottaa....tai ainaki jännittää hirveesti. Ai mikä? Synnytys tietysti. Nyt kun muutaman kerran on tullu oikein kunnollisia kipeitä supistuksia, niin ne tekee tän kaiken niin konkreettiseksi. Enää ei oo montaa päivää jäljellä.
Itseasiassa nyt tiedän jo milloin viimeistään POIKA syntyy. Kävin tänään koksissa kokoarviossa, ja näyttäis olevan jo yli nelikiloinen jässikkä tuolla massussa. sain käynnistysajan ensi maanantaille.
VIIKON PÄÄSTÄ MEILLÄ ON VAUVA, ja ehkä hyvällä säkällä ollaan jo kotonakin. (jälkimmäiseen en ihan usko itsekään)
Olin tänään käyrällä. Hihna ja anturit mahassa kiinni, ja pelkäsin. Pelkäsin, ahdisti, kuuntelin, yritin ajatella muuta, katsoin kelloa, yritin pitää silmät kiinni ja sulkea korvani.....Mua ahdistaa suunnattomasti se vauvan sydänäänien kuuntelu. Sykkeen nopeus vaihtelee hirveesti, ja pelkään että se äänissä on jotain häikkää. Tai et ne loppuu yhtäkkiä. Tai jotain. En muista oonko jo teille kertonu kuinka esikoista odottaessa sain paniikkikohtauksen kun sydänäänet yhtäkkii hävis ja se laite alko huutamaan. Siitä kai tääkin ahdistus johtuu. Pitää muistaa sanoa että laittaa äänet pois päältä, kun seuraavan kerran joudun siihen käyrälle.

Olen yhtäaikaa innoissani ja peloissani. Syntyis jo tää vauva. Lääkäri käski kokeilla kaikki mahdolliset synnytystä edistävät jutut, että saatais synnytys käyntiin ihan luomusti. Varmaan kaikkea mahdollista olen jo kokeillutkin....
Kuulun facebookissa yhteen ryhmään missä on viimeisillään raskaana olevia äitejä, ja heiltä olen kyllä saanut vaikka mitä vinkkejä. Oisko sulla kertoa mitään uutta millä saisin aikaiseksi tehokkaita supistuksia?

En oo uskaltanu moneen päivään lähtee tytön kanssa kahdestaan mihinkään, kun pelkään että lapsivedet lorahtaa jonnekki kaupan lattialle. Huomenna ajattelin yrittää uskaltaa...jos vielä kerran kävisin vaikka kirpparilla. Kerron sitten vaikka huomenna illalla miten kävi. Uskalsinko ja jaksoinko vai en.

Lunta sataa. Ennen olisin ollut innoissani menossa heti ulos, mutta tässä tilassa se ei houkuta. Ensinnäkään mulla ei ole tarpeeksi päälle mahtuvia vaatteita, niin että tarkenisin olla tuolla ulkona lähes pakkasessa.

 Ja toinen, ehkä vielä vaativampi juttu. En jaksa taistella tuolle tytölle vaatteita päälle. Pukeminen ei todellakaan ole hänen mielipuuhaa, ja joudun usein käyttämään kaikki mahdolliset keinot että saan hänet puettua. Kerään kaikki tarvittavat vaatekappaleet kasaan lattialle, lysähdän itse viereen istumaan, ja sitten onkin jo tyttö kaukana. Eikä puhettakaan että tulisi vapaaehtoisesti puettavaksi. Joskus harvoin  se onnistuu jollakin houkutuskeinolla, mutta ei sitä aina jaksa olla höpötttelemässä ja lepertelemässä.
Pakkohan se on siis raahautua ylös lattialta ja hakea tyttö, joka tietysti juoksee "kaakuun". Sen jälkeen pukeminen joko onnistuu, tai sitten alkaa hirveä huuto. (yleensä jälkimmäinen) Riippuen omasta vireystilastani, kestän huutoa tai menetän hermoni. Sätkivää lasta on vaikeaa pukea kun oma maha on edessä. Jos rimpuilu ei suosiolla lopu, niin luovutan. Sitten ei mennä ulos. Piste. Kannattiko siis edes yrittää lähteä, kun todennäköisesti siinä käy aina noin.
Mutta sitten tyttö huutaa....uloo, uloo, haluaa uloo.

Emme siis tänään edes yritä mennä ulos. (paitsi että juuri nyt alkoi paistamaan aurinko ja ilma olis mitä loistavin ulkoilulle)

Eilen ilmestyi uusi Kaks Plus-lehti. Ja siinä kuva minusta. Mua harmittaa kun en ole itse juttua nähnyt, ja kavereilta satelee jo kommentteja. Toimittaja ei ole pitänyt lupausta. Hän lupasi lähettää lehden minulle heti kun mahdollista. En ole myöskaan kuvia saanut s.postiini. Tekstin se nainen laittoi minulle kommentoitavaksi.

Kävin eilen neuvolassa. Pikakäynti. Ei mitään uutta. Vauva oli pää alhaalla niinkuin pitääkin, valmiina syntymään. Sen verran terkkari suostui kokoa kommentoimaan, että ainakin isompi sieltä on tulossa mitä siskonsa oli syntyessään. HUIII. Kuinkahan iso poika sieltä tulee?

Nyt mun on vain kammettava itseni tästä sohvalta ylös ja ihan ensiksi mentävä pyllypyykille tytön kanssa. Sekään ei houkuttele, kun sitten saa taas vaipan yms. kanssa tapella. (onkohan mulla itellä asenneongelma?)

Mutta kiitos kun jaksoit hetken olla ajatusteni kanssa. :)

38+6. Ei luulis enää olevan montaa päivää jälellä. Ei millään jaksais enää odotella. Laukut on pakattu valmiiksi ja ne odottaa eteisessä, samoin tytön matkasänky yms. mitä saattaa tarvita kun hoitoon menee. 

Joka päivä supistelee...välillä tunninkin ajan säännöllisesti. Ei mitään ihan hirveen kipeitä, mut niin kuitenkin ettei puhumaan pysty samaan aikaan. Joka ilta nukkumaan mennessä on mielessä, että toivottavasti ensi yönä tapahtuu jotain.

En jaksa joka päivä käydä täällä kirjottelemassa, mut ilmoitan kyllä jos jotain tapahtuu. :)

Just kirjoitin pitkän tekstin, ja sit pikkulikka tuli säheltämään ja hävitin sen. Äääääh....en jaksa enää samoja juttuja kirjottaa. Tiivistettynä: Väsyttää, voisin nukkua kaiken aikaa. Pinna kireellä, mulla, miehellä ja tytöllä. Ei huvita tehdä mitään. Kotitöiden aloittaminenkin vaatii ponnisteluja. En uskalla lähteä mihinkään yksin, kun pelkään että lapsivedet lorahtaa pahassa paikassa. Supisteleekin välillä tosi kipeesti. Odotusta, odotusta, odotusta. Siinä kaikki. Loppu!!

ZZZZZZZZZZ.....
Tää päivä on menny ihan ilman päiväunia, ja olo on sen mukainen.
Olimme tytön kanssa aamupäivällä muskarissa. Tyttö nukkui puoli tuntia ennen sitä autossa, eikä tietenkään väsyttänyt enää päivällä. Sit iltapäivästä haimme heinäpaaleja kaneille talviruuaksi, ja siinäkin matkalla tyttö ehti hetken nukahtaa. Ei siis missään välissä mahdollisuutta edes torkahtaa. Isäntä tuli töistä, ja tuolla se nyt kuorsaa.....epäreilua....

Tein eilen ihanan löydön kirpparilta. Vanha lasten kirja, Pallero; kuvia ja loruja kaikkein pienimmille ja heidän vanhemmilleen, vuodelta 1979 (syntymävuoteni). Ilmeisesti ollut silloin äitiyspakkauksessa. Muistan kuinka äitini kanssa luettiin tuota kirjaa, ja kun minua suututti, äiti näytti kiukuttelevan ja itkevän vauvan kuvaa. Tykkäsin kirjasta kai niin paljon että sotkin ja piirsin ja lopulta revin sen palasiksi. Nyt oma tyttöni otti kirjan heti omakseen.

PESÄNRAKENNUSTA

Lauantaipäivä meni siivotessa. Sain uudet verhot ikkunoihin ja kesällä pestyt matot lattioille. Ja kaiken kruunasi tunnelmaa tuovat kynttilät ja ihanan ystävän seura. Täydellinen viikonloppu takana. :)

Torstai 5.9

Kohta taas viikko mennyt. Kyllä menee hurjaa vauhtia päivät. Nyt on taas aallonpohjalta noustu ylemmäs ja elämä tuntuu kivalta. Eilen käytiin tytön kanssa kaupassa ja vaihdattamassa autoon tuulilasi, ja tänään oli auton katsastuksen vuoro. Hienosti meni läpi ilman yhtään huomautusta.

Mä jos joutuisin katsastukseen, niin vikalista olis piiiiiiitkä. Vauva on ehkä jo laskeutunyut alemmas, kun hengittämisen kanssa ei ole enää ongelmia. Liitoskivut sensijaan on ihan kamalia. Lonkat rutisee ja paukkuu, alavatsa ja -selkä ovat kipeenä, reisiin koskee, jaloissa ei ole voimia ja ne puutuvat vähän väliä....yöllä heräsin kun yritin kääntää kylkeä, ja itku melkein pääsi kun sattui mahaan niin paljon. Mieskin heräsi voihkimiseeni ja kysyi tarvinko apua. Vasemmalla puolella alavatsalla on tosi kipee kohta, mihin välillä sattuu kuin puukolla kaivelisi. Milliäkään en pysty silloin liikahtamaan. Olen siitä terkkarille maininnut, mutta eipä tuo taaskaan sanonut mitään.

Likka heräs aamulla jo puoli viideltä eikä suostunut enää pysymään sängyssään. Enkä ole sen jälkeen nukkunut.....väsymys on sitä luokkaa etten taida olla enää tässä maailmassa. Pitää kai ryömiä sänkyyn vaikka kello on vasta yhdeksän.

Viikko 36 alkoi tänään. Alkaa jo loppu häämöttää.

Ulkona ihana aurinkoinen syksyilma, mutta me jökötetään sisällä. En uskalla tuota neitiä vielä päästää ulos kun eilen oli niin kova kuume. Tyttö nukkui yön hyvin, noustiinkin vasta seiskalta. Mä nukuin sohvalla ja osan yöstä neidin huoneen lattialla patjalla. Toivottavasti mies on nukkunut myös kunnolla, ettei ois ihan niin huonolla tuulella tänään.

MItähän sitä keksis tänään tekemistä? Pyykkikone piti laitttaa uudelleen päälle, kun unohdin eilen laittaa pyykit kuivumaan. Siinä ois ainakin yksi homma. Jos jaksaisin, niin voisin leipoa jotain. En vaan ole varma jaksanko. Ehkä levitän valokuvat keittiön pöydälle ja alan liimailemaan niitä albumiin.

Mulle on tullut violettivillitys. Olen jo kaivanut esille kaikki liilat ja violetit liinat ja kynttilät, ja eilen tilasin Jotexilta liilat verhot meidän makkariin ja olkkariin. Pitää napata kuvia kun saan ne ripustettua ikkunoihin.

Sellaista tänään...käynnistymisvaikeuksia.

1.9

Syyskuu JO. Viimeistään ensi kuussa vauva syntyy.

Ostin eilen Honkkarista sellasen pitkävartisen roskienkeräyspihdin. On muuten kätevä. Enää ei tarvi yrittää kumarrella kun kerää tavaroita lattialta.

Tää viikonloppu on ollu jotenki alavireinen. Varsinki tämä päivä. Appivanhemmat käväs kylässä, ja neki oli vain alle kaksi tuntia, vaikka yleensä ovat puoli päivää vähintään. Tais tuo sadekeli tehdä kaikista vähän masentuneita. Tyttökin on melkein 40 asteen kuumeessa.

Ensi yö taitaa mennä valvoessa. Vein jo patjan valmiiksi tytön sängyn viereen, ja ajattelin yrittää nukkua siinä. Pieni reppana on niin kipeänä....:(

Kello on vähän yli kahdeksan illalla, ja tekis mieli jo painua pehkuihin. Menis tääkin päivä nopeemmin ohi. Toivottavasti huomenna on pirteempi olo.

Heräsin viime yönä monta kertaa siihen kun oikeaan lonkkaan koski, ja kerran se jopa paukahti. Nivelet löystyy....tän päivän oon kävelly ku ankka. Se mitä olen pystynyt kävelemään. Liitoskivut on ihan kamalat.

Onkohan vauva jo laskeutunut kun alavatsalla vääntää ja tuikkii niin paljon. Kova paineen tunne, ja välillä ihan supistuksiakin. Kipeitä sellaisia. Tässä vaiheessa tulee tunne, ettei synnytykseen enää ole kauan aikaa, mutta kuintenkin se on vasta lasketun ajan jälkeen. Tää on tällasta odottelua tää loppuaika.

Lääkitystä en ole uskaltanut lopettaa vielä kokonaan, enkä ole varma lopetanko edes. Ei siitä kuitenkaan pitäisi olla haittaa vauvalle. Ja annoskokoni on jo nyt aika pieni.

Istuskelua, nettisurffaamista, valokuvien järjestelyä, korttiaskartelua, neulomista....sitä tää nyt on.

Kyl on pinna ollu kireellä muutamana päivänä. Ihan huonoa omatuntoa poden kun olen tytölle huutanut mitättömistä asioista. Esim. tänä aamuna istuin eteisen lattialla ja yritin laittaa neidille kenkiä jalkaan, mutta pienen jalan heiluessa se ei ihan heti onnistunut, niin jo katkesi äidin pinna. Tyttö katsoi ihmeissään että mikä sille äitille nyt tuli, ei se ennen oo noin huutanut. Sit mulle tuli hetkeksi sellanen olo, että teki mieli heittäytyä maahan ja luovuttaa...jäädä siihen makaamaan tekemättä mitään. Mut mitenkäs sitä luovuttaa voi, kun elämä jatkuu isosta mahasta huolimatta.
Niin, se on tää iso maha mikä mua niiin kyllästyttää. Aina se on edessä, mitään ei voi tehdä kunnolla kun ei jaksa. Lattialta nouseminen kestää minuutin ja on yhtä tuskaa. Sängyssä asennon vaihtaminen on yhtä tuskaa. Postilaatikolle käveleminen on yhtä tuskaa. Lelujen kerääminen lattialta ei onnistu ilman suuria ponnisteluja, ja jos ne jätän keräämättä, olen huono äiti ja huono vaimo kun en ole siivonnut päivän aikana. mies välillä huomauttaas kun on niin sotkuista. Tiedänhän että ei hän minua syytä eikä minulta vaadi tässä tilassa ,mutta joku sisälläni vain sanoo että minä olen jättänyt jotain tekemättä.

Tiistaina olin tytön kanssa ensimmäisen kerran muskarissa. Odotin sitä tosi paljon. Nyt en enää tiedä odotanko ensi tiistaita. Meidän tyttö on ryhmän vanhin lapsi, kun on alkuvuodesta syntynyt. Meidän tyttö oli myös se kovaäänisin kiukkupussi, joka ei suostunut olemaan hetkeäkään paikallaan. Kaikkea muuta hän olisi tehnyt, mutta ei sitä mitä olisi pitänyt. Muskariope joutui jo sanomaan, että vaikka olisi kuinka vaikeaa, niin PITÄKÄÄ LAPSI SYLISSÄ SILLOIN KUN ON SEN AIKA. Pidä siinä sitten huutavaa ja rimpuilevaa kiukkupussia ison mahan kanssa, hiki virraten pitkin naamaa. Kyllä hävetti. Kaikki muut lapset olivat ihan nätisti äitinsä kanssa, siltä minusta ainakin tuntui.

Jonain päivänä innostuin kitkemään rehottavia kukkapenkkejäni, ja ihmettelin mielessäni, että miten en muka ole kesällä pystynyt tekemään sitä. Istuin ja konttasin maassa tai kivellä ja tein hommia yli tunnin, jopa puolitoista. Seuraavana päivänä huomasin selässä että olin tehnyt jotain. Viiltäviä sähköiskumaisia kipukohtauksia jotka estivät liikahtamisen. Onneksi ei pahempaa.
No, kesällä oli paljon kuumempi ilma, ja silloinhan minua supisteli jo pienikin tekeminen. Silloin ei ollut kukkapenkkien kitkemisen aika.

Nyt on melkein jo sama mitä teen, tuskin tämä olo tästä pahenee. Ja oikeastaan sekään ei haittaa vaikka vauva jo syntyisi. Onhan kohta 35 viikkoa täynnä. Vaikka saahan se pieni vielä kasvaa tuolla hetken aikaa...

Eilen supisteli muutaman kerran tosi kipeetä. Tuli jo hetkeksi sellainen olo että pitääköhän mun etsiä taksin numero valmiiksi, jos vaikka lähtö tulee kohta. Pitäishän ne numerot joka tapauksessa etsiä valmiiksi, kunhan sais aikaiseksi. Sairaalakassin pakkasin eilen itselleni valmiiksi, samoin tytölle hoitokassin. Uuden vauvan kotiuttamiskassi on ollut jo pari viikkoa valmiina. Kaikki muukin on jo valmiina, paitsi en ole vauvan sänkyä vielä pedannut.

Tässä nyt tän kertainen purkautumiseni. Kiitti kun jaksoit lukea. Yritän nyt hetken jaksaa valvoa miehen kainalossa, jotta hänkin saa oman osuutensa huomiostani. :)

Taas torstai

Viikot ja päivät menee tosi nopeesti. Kai siihen vaikuttaa tuon tytön kanssa touhuaminen. Kun neitiä odotin, niin loppuaika mateli tosi hitaasti.

Olin tiistaina Helsingissä Kaks Plussan kuvauksissa. Ihan mielettömän hieno kokemus. Ikinä en olisi uskonut miten hyviä kuvia minustakin saa, mutta olihan siinä ammattilaiset asialla. Meikkaaja/stylisti meikkasi minut ja laittoi hiukset, ja ammattikuvaaja räpsi kuvia minkä kerkesi. Eikä minua jännittänyt ollenkaan. Kyllä oli itsetuntoa nostava kokemus. Suosittelen kaikille jos joskus tulee mahdollisuus. Lokakuun Kaks Plussassa sit julkaistaan juttu ja kuvat.

Tässä ystäväni ottama kuva. Kuvan laatu ei ole lähellekään sama mitä niissä lehteen tulevissa, ja tämän kuvan värejä olen itse muokannut.

Uusi ihana ystäväni oli tyttönsä kanssa mukana reissussa, ja tietenkin oma neitikin. Kävimme Ikeassa kiertelemässä ja tuli jotain pientä ostettuakin. Olin täynnä energiaa, mutta se kostautui.....seuraavana päivänä olin yliväsynyt. Ruoka ei maistunut, ja se mitä söin, oksensin ulos. Verenpaineet oli korkeella ja tosi huono olo. Tänäänään olo ei ollut kehuttava. Verensokerikin oli aamupalan jälkeen 9,3, vaikka yläraja on 7,8.

Tänään ja eilen on alkanu lisäksi supistelemaan. Ei kipeesti, mut niin että tuntuu sisuskaluissa asti. Harjoitussuppareita ne on. En ole huolissani, mutta hiukkasen alkaa jännittämään lähestyvä synnytys.

Lainasin kaverilta kirjan: Kun kolmesta tulee neljä. Hyvä kirja toista lasta odottaville, mutta taitaa olla niin että tässä kohtaa tieto lisää tuskaa. Olen alkanut miettimään ja jännittämään sitäkin, miten jaksan kahden pienen kanssa. Saanko nukuttua tarpeeksi, että jaksan isonsiskon kiukuttelut ja mustasukkaisuuskohtaukset. Osaanko olla hyvä vaimo miehelleni, ja osaanko pyytää häneltä apua jos sitä tarvitsen. Mies jännittää myös, lähinnä sitä että uusiiko masennukseni. En pelkää masennusta kuin ehkä hetkittäin. Uskon ja tiedän että nyt tilanne on niin erilainen kuin tytön vauva-aikana. Tiedän että minun on nukuttava aina kun voin, mutta miten se käytännössä sujuu.

Tällaisia mietteitä tänään. Paljon olisi kirjoitettavaa, mutta en tarkoituksellakaan venytä kirjoituksiani liian pitkiksi. Kuka niitä muuten jaksaa lukea?

Huh mikä maha. Vko 32+1

Ihan huippu päivä ollut. Leijun melkein pilvissä. Sain eilen yllättävän sähköpostiviestin.

Nukuin hyvin koko yön, vaikka heräsinkin muutaman kerran vessaan. Nukuin jopa aamulla sohvalla, vaikka tytteli olikin hereillä ja hyppi ja touhusi vieressä.

Sitten oli vastattava siihen sähköpostiin. Minut on valittu mammakuvauksiin Kaks Plussaan. Hetken mielijohteesta ilmoittauduin mukaan. Täytyyhän elämässä kokeilla uusia juttuja.

Kuvaukset ja siihen liittyvä juttu liittyy odottavien äitien pukeutumiseen. En ole koskaan osannut pukeutua, enkä tosin ole siitä kauheasti piitannutkaan. Sellaisia vaatteita olen pitänyt mitkä ovat sattuneet mahtumaan. Ehkä nyt saan jotain ideaa mikä minulle sopii.

Olin kyllä jo perua koko kuvaukset, mutta rohkeus voitti. Ensi tiistaina klo 12 olen Pasilassa lehtitalolla.

Sain myös ilmoitettua tytön muskariin. Ryhmässä oli vain yksi paikka vapaana, ja me saatiin se. Huippuhienoa. Ihanaa. Odotan tosissaan ensimmäistä kertaa, joka on tän kuun lopussa.

Tyttö nukkui kahden tunnin päikkärit, ja mä lepäilin sen aikaa omalla sängyllä ja ihailin vauvan omaa nurkkausta. Nyt kelpaa uuden pienen tulla kotiin. Jotain pientä fiksausta teen vielä jos vain ehdin.

Olin päivällä niin onnellinen, että vein tytönkin ulos kaatosateeseen. sadekamppeet ja saappaat päälle, ja itselle sadeviitta, ja ei kun vesileikkeihin. Tyttö viihtyi niin hyvin ettei tunnin jälkeen olisi halunnut sisälle tulla. Itse olin jo aika märkä.

Kun mies tuli töistä kotiin, sanoin etten ole kerennyt tehdä ruokaa. Mikä hyvä syy tilata pizzaa.

Illalla vielä saunoimme ja leikimme tytön kanssa miehen käydessä Lidlissä ruokaostoksilla.

Ihan täydellinen päivä ollut. Vieläkin kihelmöi niin että saankohan unen päästä kiinni ollenkaan.

Tiistai 13.8

Kävin tänään Koksissa. Kun jouduin sydänkäyrälle, siis hihna vatsan ynpäri ja vauvan sykkeitä kuuntelemaan 20 minuutiksi, meinasi pelottaa. Kun odotin esikoista, niin juuri tuossa tilanteessa sain yhden paniikkikohtauksen. Äänet lakkasivat varoittamatta ja kone alkoi hälyttämään. Tietenkin tälläkin kertaa kuuntelin lähes paniikissa milloin äänet häviää, vaikka tasan tarkkaan tiedän ettei se mitään meinaa. Vauva vain vaihtaa asentoa ja anturi ei enää löydä sykettä. No hyvin selvisin, ja käyrissäkään ei ollut mitään vikaa.

Lääkäri tutki ja kyseli. KOhdunkaula oli normaali ja kohdunsuu kiinni. Vauvan painoarvio on tasan 2 kg, ja pituus n. 40 cm. Kaikki siis ihan kunnossa.

Tämä lääkäri oli lääkityksestäni sitä mieltä, että minun pitäisi lopettaa ne viim. kolme viikkoa ennen synnytystä. Kuulema voi aiheuttaa vastasyntyneelle vapinaa ja hermosto-oireita hengitysvaikeuksien lisäksi. Jaahas...miten nuo lääkärit ovat noin eri mieltä asiasta? Neuvolalääkäri meinasi ettei lääkkeestä ole vauvalle mitään haittaa. No, kai mä sit ainakin vähennän vielä annoskokoa. Tietää taas vieroitusoireita, mut kai mun on ne kestettävä vauvani puolesta.

Illalla kotona, iltapalapöydässä, alavatsaani tuli kramppi. Pisti niin kamalasti etten voinut liikkua. Viimein tajusin, että se oli kunnon supistus. Hui...en muistanutkaan että ne voi olla noin kipeitä (ja vielä kipeempiäkin) Muistan jonkun sanoneen, että lääkärin alapäätutkimus voi aiheuttaa supistelua, ja siitä tuokin varmaan johtui. Ei siis paniikkia.

Olen niiiiiin väsynyt, että taidan mennä ihan kohta nukkumaan. Päivä ilman päiväunia on liikaa minulle. Ihanaa kun huomenna ei tarvitse vaivautua kotoa mihinkään.

Maanantai 12.8

Raskausviikko 33. Enää ei ois kovin kauan H-hetkeen.

Tyttö heräsi taas kuudelta. Ajattelin olla kerrankin tehokas ja nousin ylös puoli seiskalta. Söimme aamupalan, ja menin vauvan sängyn kimppuun. Kaksi ruuvia auki, minuutin levähdys sängynlaidalla, toiset kaksi ruuvia auki, taas lepohetki. Sydän hakkasi jo miljoonaa ja olin ihan uupunut. Sänky ympäri ja pohjan nosto ylemmäs. Nyt lepohetki makuuasennossa. Sisulla sitten laitoin kaikki neljä ruuvia kerralla kiinni takaisin. Ja olin ihan puhki. Ihankuin olisin kymmenen kilometriä juossut.

Nyt istuskelen sohvalla ja yritän saada paineet ja sykkeen alemmas. Hetken levon jälkeen rr oli 143/93, ja pulssi 102. Toisella mittauksella paine oli tippunut 123/86, mutta liian korkea tuokin on vielä. Ehkä se tästä laskee.

Yritän pikkuhiljaa siirtää ajatukseni kauppareissuun. Pakko jaksaa lähteä liikkeelle kun tytöllä on enää yksi käyttämätön vaippa, ja koiralla ei ole mitään ruokaa.

Iltapäivällä olen luvannut mennä leikkipuistoilemaan muutaman mamman kanssa. Saa nähdä miten paljon siinä vaiheessa on energiaa jäljellä. Jaksanko vai en?

Nyt jos olis joku tässä lähellä joka tulis hetkeksi katsomaan tytön perään, niin painuisin pehkuihin ja pistäisin silmät kiinni. Väsyttää!

5.8. Maanantai

Olen onnellinen uudesta ystävästäni. Hänellä on melkein saman ikäinen tyttö kuin meidän neiti on, ja heidän seurassaan aika kuluu kuin siivillä. Kiitos sulle, tiedät kyllä ketä tarkoitan. :) Olette ihania.

Mukavasta päivästä huolimatta mun oleminen on tällä hetkellä tuskaa. Voihan peräpukamat!!!!!!  Se kenellä niitä on joskus ollut, tietää miten inhottava vaiva se on. Mulla on ollut joskus ennenkin, mutta ei näin pahat. Verta vuotaa ja istuminen on vaikeaa. Ehkä tääkin on niitä raskausajan vaivoja, jotka on vain kestettävä...ilman valitteluja.
Sellanen olo mulle on tullu neuvolakäynneillä, kun olen jostain vaivastani kertonut.....SE NYT VAAN KUULUU ASIAAN JA SE PITÄÄ KESTÄÄ KUN ON RASKAAKSI HANKKIUTUNUT.

Hiljainen hetki keskellä päivää. Tyttö nukkuu, äiti valvoo. Kerrankin. Nukahdin hetkeksi sohvalle, heräsin koiran räksytykseen, eikä enää väsyttänytkään.

Aamupäivän olin oikea kunnon kotiäiti. Purkitin eilen keräämiäni punaherukoita, keitin soppaa, ja tein ruuaksi pottuja ja jauhelihakastiketta. Kastiketta on nyt niin paljon, että laitan siitäkin osan purkkeihin ja pakastimeen. Pyykkikone tekee työtään, samoin tiskikone....emäntä on ollut ahkerana.

Nyt pitäis alottaa näitten rojukasojen järjestely. Keittiön sivupöydälle kertyy aina pikkuhiljaa epämääraistä tavaraa joille ei ole oikeita paikkoja. Jospa nuo tuosta iltaan mennessä häviäisivät........

MInä ja massuni viikolla 27

 Tytön kanssa uimarannalla. Minäkin pääsin uimaan, toisen kerran tänä kesänä.

Tää on ollu mun projekti jo kaksi vuotta. Vanha roskalavalta pelastettu kiikkustuoli, jonka putsasin maaleista ja kunnostin. Nyt se on valmis! Nyt pääsen tulevan vauvelin kanssa kiikuttelemaan. :)

4.8. Sunnuntai

Joku möykky ollut rinnassa pari päivää....
Viikko sitten meillä oli vieraita, siskon perhe ja mun vanhemmat. Oli ihanaa ja kerrankin hulinaa meillä. Sitten tuli hiljaisuus.....
Mies lähti töihin, vieraat pois. Jäin taas kahdestaan tytön kanssa. Muutama päivä meni hienosti, mutta sitten alkoi tuo möykky ahdistamaan.
Stressaan ja jännitän miten selviän kotona ilman aikuisseuraa, eikä tilannetta helpota mun olotilani yhtään. Liikkuminen on hankalaa, koska hengästyn niin pian ja jalat meinaa lähteä alta. Liitoskipujakin on vielä. Supistuksia ei ole ollut, paitsi jos jostain syystä jaksankin tehdä pikkasen enemmän kotitöitä.

Kävin neuvolassa. Hb oli jo 115. Rr ihan ok. Pissassa oli pikkasen valkuaista, mutta neukkitäti uskoi sen johtuvan siitä etten ollut juonut tarpeeksi vettä. Sokerit on ollu kotimittauksissa ihan hyvät...silloin kun olen muistanut mitata. Vauva potkii ja nyrkkeilee paljon.

Hiki valuu päivin öin, vaikka ilmatkin oli välillä vähän viileämmät. Suihkukaan ei auta kuin hetkeksi. Mieluiten makaisin kyljelläni sohvalla, mutta pakko mun on raahautua jonnekin välillä, ettei seinät ala kaatua päälle.

Mutta se möykky....se pelottaa. En halua että se kasvaa yhtään isommaksi. Nyt en ainakaan uskalla edes ajatella että laskisin lääkeannosta enemmän.

Uusi viikko edessä...yksin....tai tytön kanssa kaksin. Onneksi tuosta pirpanasta alkaa olla jo paljon seuraa.

Keskiviikko 24.7

Aika menee kuin siivillä....kohta tää kesä on jo ohi. Ja tällä viikolla apukäteni lähtevät Ouluun. :(

Olen ollut ihan tolkuttoman väsynyt. Unta riittäis vaikka ympäri vuorokauden. Saattaa johtua hemoglobiinista, jota terkkari ei edes viime käynnillä mitannut. (koska sitä ei kuulunut mitata, vaikka se olikin aiemmin ollut matalalla) Mulla oli kyllä joku alkava keuhkotautikin, keuhkoputkentulehdus tms. Yhtenä yönä heräsin siihen kun hengitykseni vinkui, ja sen jälkeen muutama päivä menikin yskiessä paksua limaa. Nyt on jo alkanut helpottaa.

Voimat on pois. En jaksa edes postilaaatikolla käydä hengästymättä. Ihan sama mitä teen, niin heti parin minuutin jälkeen pitää istahtaa ja levätä. Hengästyttää, uuvuttaa....
Ei ensimmäisessä odotuksessa ollut näin totaalista väsymystä.

Kävin neukkilääkärillä, joka totesi että kaikki on kunnossa. Vauvalla siis. Sain kuitenkin määräyksen levätä loppuun asti, töihin ei mitään asiaa. Lääkityksestäni kysyin, ja lääkäri antoi vastuun minulle. Jos tuntuu että uskallan lopettaa, niin sitten teen niin, mutta pakko ei ole. Kyse siis mielialalääkkeistä. No, päätin kokeilla. Tiputin annoksen 100mg:sta 75mg:n. Parin päivän päästä tuli tärinä, sitten lievää ahdistusta ja alakuloisuutta. Sitten alkoi mielialani heitellä, tai lähinnä olin kamalan kiukkuinen pari-kolme päivää. En tiedä johtuuko tää väsymyskin nyt siitä annoksen pienentämisestä. Olo on kaiken aikaa kuin olisin unissani, epätodellinen.

Alan olla jo valmis luopumaan tästä mahastani, vaikka toisaalta se onkin niin ihana kaikessa valtavuudessaan. Tunnen olevani jumissa kotona. Ei jaksa eikä kiinnosta lähteä mihinkään, kun jo pelkkä ajatuskin vaikkapa kaupassa kävelemisestä ahdistaa.

Vaikka harmittaa tuon kesätyttömme lähtö, niin jotain kivaakin on odotettavissa. Vanhempani tulevat käymään, ja vielä enemmän odotan siskoni perhettä. He kun eivät ole meillä käyneet kertaakaan, Siis tässä meidän omassa talossa. Onneksi saan luvan kanssa laiskotella ja olla passaamatta heitä. Passattavia vieraita en nyt kaipaisikaan ollenkaan.

Jospa nyt seuraavaksi hoitaisin velvollisuuteni ja mittaisin verenpaineet ja sokerit. Meinaa unohtua nuo mittaukset.....hävettää mennä neuvolaan tyhjän kortin kanssa. No onneksi ne vähät mittauskerrat ovat olleet ihan normaaleja lukemia.

Maanantai 8.7

Minä jästipää en suostu olemaan paikallani, ja se kostautuu. Aamulla touhusin kaikenlaista, tyhjensin pakastimen toiseen pakastimeen ja siirtelin kaninhäkkiäkin. (mikä ei ole ihan kevyt) Kun sen jälkeen laitoin vettä tytön uima-altaaseen ja jotenkin huonossa asennossa siirsin altaan reunaa, iski alapäähän mielketön kipu ja jalat meni alta. Itkuhan siinä pääsi, ja jouduin makoilemaan nurmikolla jonkin aikaa ennenkuin uskalsin liikahtaakaan.
Mulle on siis tullu uusi vaiva, liitoskivut. Viime viikolla parina päivänä jo vähän vihloi, mutta tää tämänpäiväinen oli jotain aivan kamalaa. Nyt käveleminen on yhtä tuskaa, ja levossakin jomottaa. En tykkää yhtään. Keho kai protestoi kun en muuten tahdo osata levätä tarpeeksi.

Viime viikolla kävin neuvolalääkärillä, ja kun kerroin minkälaista mun töissäoleminen on, hän sanoi suoraan ettei töihin enää mennä. Olen siis koko loppuodotuksen sairaslomalla. :(  Paikat on onneksi edelleen pysyny kiinni, mutta suuri riski on että synnytys käynnistyy liian aikaisin jos en lepää tarpeeksi. Sairaalaan en missään tapauksessa halua mennä makaamaan. Pääkoppa on jo kotona oleskellessa koetuksella. Mitä se olis sitten täysin vuodepotilaana?

Poika on aika aktiivinen. Potkii ja pyörii tosissaan. Selvä unirytmikin jo näkyy, kun kolmen tunnin välein alkaa myllerrys vatsassa. Haluaisin käydä vielä ultrassa, mutta en taida raaskia yksityiselle mennä. Maksaa niin paljon, ja on tässä tuota rahanmenoa muutenkin. Mulle tulee kaksplussan odottajan uutiskirje joka viikko, ja sen mukaan yhdeksän kymmenestä vauvasta selviää hengissä jos syntyy tässä vaiheessa. Todella helpottava tieto.

Olen miettinyt että miten ihmeessä pystyin ensimmäisessä odotuksessani olemaan töissä näillä viikoilla. Jäin silloin sairaslomalle vajaat kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa. Silloinkin supistelujen vuoksi, ja lisäksi verenpaineeni oli korkealla. Olin erittäin stressaantunut työssäni kerhotoiminnanohjaajana, ja jouduin ajamaan joka päivä pitkiä matkoja. Olimme myös juuri muuttaneet ostamaamme ok-taloon, ja olihan siinä paljon muitakin asioita juuri tapahtunut ja tapahtumassa. Ei ihme että oli paineet korkealla. Töissä minulla oli viimeiset viikot koko ajan apulainen mukana, joten ei tarvinnut itse niin rehkiä ja juosta paikasta toiseen. Mutta siltikin olen unohtanut millaista se oli....ainakaan supistelua ei ollut niin paljon kuin nyt on ollut.

Nyt olen kotona hamaan tulevaisuuteen ja otan rauhassa. (kunpa se oiskin niin helppoa) Heinäkuun lopussa kesätyttömme lähtee pois, ja sittten on pakko pärjätä itsekseen. Ei ole enää ketään kuka pesisi kakkapyllyn ja juoksisi tytön perässä kaiken aikaa, tai kuka siivoaisi, laittaisi tiskit, pesisi pyykit, hakisi postin....ne mitä en pysty tekemään, jää vain tekemättä. Miestä jo varoittelin, että hänen täytyy sitten ainakin kerran viikossa imuroida, jos ei muuten ehdi auttamaan. Kai sitä jotenkin selviää, onhan niin moni muukin äiti selvinnyt vastaavista tilanteista. Miksi en siis minä??

Sunnuntai 30.7

Se ois huomenna jo heinäkuu. Vielä reilu kolme kuukautta mahan kasvatusta jäljellä. Ja pikkuneitikin täyttää jo 1v 5kk.
Olin eilen kummityttöni kanssa Neljän Suoran keikalla Elimäellä, sellaisessa ilmaistapahtumassa kuin Löytty Open Air. Kivaa vaihtelua, tykkäsin tosi paljon. Tanssituttaa vaan niin tosissaan kun kuulee hyvää musaa, mutta supistelujahan se aiheutti. Suurin osa ajasta meni sit heinäpaalin päällä istuskellessa.

Tytteli oli isin kanssa kotona, ja oli pelännyt ukkosta. Mullakin meni nukkuminen pätkimiseksi, kunnes sitten aamulla isäntä heräs ja otti ohjat käsiin. Sain jatkaa uniani, ja heräsin puoli 11 valmiiseen ruokapöytään. Silti on pää ihan sekaisin ja tokkurainen. Ei vanha jaksa enää valvoa myöhään.

Makoilimme miehen kanssa terassilla äsken, tytön mielestä kai liian lähekkäin. Yhtäkkiä neiti kippasi mukillisen vettä meidän kasvoille. :) Mitähän tuo vielä keksii, meidän pikku jekkuilija.

Ihanaa kun on kesä. Nautin tästä lämmöstä, paitsi en öisin kun ei saa muutenkaan nukuttua. Tässä me pulikoidaan omassa altaassa pikkulikan kanssa. Mamma on aika tuhdissa kunnossa. Harmi kun mahaa ei näy, se vasta suuri onkin. Moni on jo kysynyt, olenko aivan varma että siellä on vain yksi vauva. :)

Tiistaina 25.6

Taas on vierähtänyt pitkä aika kun viimeksi kirjoitin tänne. Aika kuluu niin nopsasti ettei meinaa mukana pysyä.
Olin taas muutaman päivän töissä. Ihanaa vaihtelua kotiäidin elämään, mutta.....jouduin taas tänään menemään lääkärin puheille, ja sairaslomallehan tuo määräsi minut. Supistelee niin paljon. Töissä ei tarvi kuin nousta seisomaan ja kävellä muutama askel, niin jo maha on kivikova ja sattuu ihan. Ei mun työnteosta tule mitään jos kaiken aikaa vain istuskelen penkillä.

Joko kerroin että pikkuveikkahan sieltä on tulossa tytölle? Ensimmäisessä odotuksessa en paljastanut sukupuolta muille kuin miehelleni, mutta nyt ollaan kyllä kerrottu jos joku on halunnut tietää. Poika potkii ja pyörii hurjasti tuolla masussa. Liikkeet tuntuu nyt ihan erilaisilta kuin tyttöä odottaessa, sillä poika potkii sisäelimiä päin. Istukka on kohdun edessä, eikä potkut sen vuoksi näy paljon ulospäin. Joskus saa olla tarkkana ettei pissat lirahda housuun, kun tulee kunnon potkuja suoraan virtsarakkoon. Vielä ilkeempää on kun potkut osuu suoliin.
Nyt on alkanut taas närästää. Alkuraskaudessahan sitä jo oli vähän. Viime yönä valvoin kahteen asti kun poltteli niin paljon eikä mikään auttanut, ja lisäksi oli tosi kuuma. Rennie ei mulle auta mitään. Gavisconia käytän, mutta en kai uskalla ottaa tarpeeksi paljon kun ei sekään meinaa auttaa. Parhaiten tehoaa ruokasooda veteen/mehuun sekoitettuna, mutta se taas on niin pahaa. Viimein nukahdin istualleni olkkarin sohvalle avoimen ikkunan eteen.

12.6

Mulla oli tänään terapia kuukauden tauon jälkeen. Pääni oli tyhjä, ja ajattelin ettei mulla ole mitään sanottavaa. Kaikki tuntui olevan ihan hyvin.

Toisin kävi. Juteltiin ensin tästä raskaudesta ja kotiasioista, ja sit mieleeni tuli asia mikä minua välillä ahdistaa. Olen sen yrittänyt työntää mielestäni pois, ja ollaan siitä aiemminkin kyllä puhuttu. Joka kerta kun facebookissa luen koulukaverieni päivityksiä, tulee tosi paha olo. Tai joka kerta kun avaan lipaston yhden oven ja näen ne kaikki koulukansiot, sama olo tulee taas. Nyt viimein tajusin mikä sen pahan olon aiheuttaa. Se ei ole pettymys itseeni, ei luovuttamisen tuska, eikä epäonnistumisen tunne. Se ei ole pätemisen tarpeesta luopumista.
 Syy on siinä, että kun jäin tauolle opiskeluistani syksyllä 2011, olin todella stressaantunut ja ahdistunut ja masentunutkin. Ensimmäinen lapsi oli tulossa, työ- ja opiskelupaineet olivat kovat, olimme juuri ostaneet talon ja muuttaneet siihen, mies oli stressaantunut ja parisuhde aiheutti erinäisiä paineita. Terapeuttini sanoi, että yksin lapsen tulo on niin suuri muutos että aiheuttaa herkemmille oireita.

No, tuo kaikki aiheutti ahdistusta, ja nyt kun joku muistuttaa minua koulusta, tulee sen hetkinen tunnetila pintaan. Tämän illan minua on ahdistanut suunnattomasti. Paha olo oli valtava kun tulin terapiasta kotiin. Nukuin tunnin, mutta sekään ei helpottanut. Saunominenkaan ei auttanut. Nyt on helpottanut jo jonkin verran, niin että uskallan kohta ajatella nukkumaanmenoa, ja toivottavasti tämä kirjoittaminen auttaa.

En siis sittenkään ollut käsitellyt vielä kaikkia isoja juttuja mitä elämässäni tapahtui pari vuotta sitten. Nyt minun pitäisi ottaa härkää sarvista ja kohdata painajainen. Eli ottaa yhteyttä opettajaan ja kertoa tilanteestani, ja että haluan kuitenkin vielä jatkaa opiskelujani jossain vaiheessa.

Sellaista tänne tänään kuuluu. Toivottavasti huomenna on taas parempi päivä.

Tiistai 11.6

Nyt tuntuu siltä, että olen roska-astia, johon muut olettavat aina saavansa tyhjentää omat moskansa. Mihin itse voisin itseni tyhjentää? Nyt pursuaa niin yli, etten jaksa ottaa ainoatakaan valitusta tai kurjaa oloa vastaan. Omassa kuormassakin on kannettavaa ihan tarpeeksi.

Mihin tahansa katsonkin, näen tekemättömiä töitä. Leluja ympäri taloa, pölypalleroita sohvan alla, sormenjälkiä ikkunoissa, tiskit pöydällä, koiran ruuat kaadettuna lattialle, pyykkikori pursuaa likapyykkiä ja ulkona pyykkitelineet täynnä viikattavia vaatteita, kukkapenkit rehottaa rikkaruohoja, kasvimaalla porkkanarivit odottaa harventajaa, lattialle kaatunut maitomuki, vaipparoskis täynnä, paperinkeräyskorikin pitäisi käydä tyhjentämässä......jne, jne....

KUKA TÄN KAIKEN TEKEE NYT; KUN MÄ EN PYSTY???

En osaa olla koko aikaa pyytämässä kesätyttöämme tekemään hommia. Tänään komensin kyllä hänet imuroimaan talon. Mies valittaa että täällä on sotkuista. Jos teen jotain, alkaa supistelut taas. Ottaa niin päästä. Käytiin tänään kirpparilla ja ruokakaupassa, ja vain kaksi kertaa supisti tuona aikana. Pakko oli päästä täältä pois, ettei ala seinät kaatua päälle.

Ehkä tän tarkoitus on tosiaan se, että mies huomaa mitä jää tekemättä kun emäntä on pois pelistä.

Perjantai 7. kesäkuuta

Tässä sitä jumitetaan sohvalla, liikkumiskiellossa. Yksin. Isäntä viettää iltaa kaverin kanssa autotallissa. Ai että on mukavaa. Onneksi löysin puoli pussia karkkia niin on edes jotain mukavaa mullakin.

Aloitin sit maanantaina työt. Ihan innoissani menin vanhaan työpaikkaan. Kaikki oli niin tuttua, paitsi uusia lapsia oli paljon. Ja vanhat tututkin ovat kahdessa vuodessa kasvaneet lähes tuntemattomiksi.
Aivan kuin en olisi pois ollutkaan. Niin rutiinilla hommat sujuivat.

Kolmannen työpäivän iltapäivällä alkoi supistelemaan, ja neljäntenä päivänä supisteli vielä enemmän. Ei tarvinnut kuin muutama askel kävellä, niin maha muuttui kivikovaksi. Tänään kävin lääkärissä, joka määräsi minut viikoksi pakkolepoon. Mitään en saa nostaa enkä tehdä raskaampia hommia. Onneksi meillä on tuo siskontyttö hoitamassa omaa neitiä, niin ei tarvitse kovin paljoa kanniskella. Kohdunsuu ei ollut auennut, onneksi....

Toivottavasti ei tarvitse koko loppuraskautta olla näin paikallaan. Mutta eihän sillekään mitään voi jos niin käy. Siinä tapauksessa monta kesäsuunnitelmaa menee mönkään. En uskalla lähteä reissuun jossa pitää kävellä paljon.

27.5

Itkettää, mutta en tiedä syytä.
Huono olo. maha kipeä, mutta en tiedä siihenkään syytä.

Pelkäsin tänään että nyt vauva tulee kesken. Tai nyt mulla on raskausmyrkytys, tai jotain. Aamupäivällä ei ollut mitään, mutta iltapäivällä tuli yhtäkkiä ihan kamala olo. Jos söin jotain, alkoi mahaan koskea ja oksettaa.
Nyt just äsken söin iltapalaksi ruisleipää, ja ainakin vielä on ihan hyvä olo. Ehkä se oli joku ohimenevä vatsapöpö.

Laitoin eilen hoitopöydän ostoilmoituksen kirppissivustolle, ja tänään haimme miehen kanssa jo ihanan hoitopöydän meille. Tummanruskea ja melkein uudenveroinen. Ei taida olla hankintalistalla enää kuin kaksostenrattaat.

Sunnuntai 26.5

Mä rakastan tätä mun mahaa. Ihanaa kun ei tarvi piilotella kokoaan löysiin vaatteisiin, vaan saa olla ylpeänä maha pystyssä. Menneellä viikolla oli rakenneultra, ja olihan siellä kaikki kunnossa. Turhaan pelkäsin. Kaikki elimet paikallaan, sydän sykki niinkuin pitääkin, ja kädet ja jalat oikeassa järjestyksessä. Niin...kyllähän se sukupuolikin selvisi, mutten taida tänne paljastaa. Isovanhemmille kyllä kerroin, vaikka niin uhosin että saa olla yllätys. :)

Varastoa siivotessa olen käynyt vauvanvaatteita läpi ja erotellut ne tytön ja pojan vaatteisiin. Tekis mieli jo pestä ja laittaa kaappiin valmiiksi, mutta se taitaa olla vielä liian aikaista. Oi että...odotan ihan innolla tulevaa perheenjäsentä.

Tyttökin osaa jo sanoa missä meidän vauva on. Taputtaa mun mahaa ja välillä painaa päänsä mahaa vasten. Ihana. Vaikka ei hän taida oikeasti ymmärtää että siellä on oikea vauva, kun välillä se vauva on hänen massussaan tai isin mahassa.

Miehen kanssa on kaikki hyvin. Olen oikeasti onnellinen. Mulla on niin hyvä aviomies ettei parempaa voi olla, vaikka tietysti jotkut ominaisuudet joskus ärsyttää. Niiden kanssa on vain opittava elämään. Kun itse muistaa helliä ja paapoa miestä, niin mieskin on paljon ymmärtäväisempi ja läheisempi. Meillä pussaillaan ja halaillaan joka päivä paljon. Toisin kuin lapsuudenkodissani. Haluan opettaa lapsilleni että toisesta välittämisen voi ja saa näyttää. Niinkuin kaikki muutkin tunteet. (missä on itselläni vielä vähän opeteltavaa)

Vielä viikko, ja sitten palaan töihin hetkeksi. Tuntuu melkein kuin en olisi poissa ollutkaan. Ihan mukavaa mennä takaisin vähäksi aikaa. Nyt nautin viimeisistä vapaapäivistäni....siivoten ja järjestellen paikkoja.

Maanantai 20.5

Mies nappasi eilen minusta ja mahasta kuvan. Oikeastaan ihan järkyttävän iso maha jo. Ihankuin olisin ihan viimeisilläni. Suurin osa tuosta mahasta on vanhoja rasvakerroksia, jotka pitäisi vauvan synnyttyä saada pois. Todellisuudessa mulle ei ole raskauden aikana tullut vielä kuin yksi kilo painoa lisää.

Soitin tänään Koksiin synnärille ja varmistin mun rakenneultra-ajan. Ne oli vahingossa antanu kaksi aikaa, joten nyt menenkin jo tän viikon torstaina sinne. Jee, odotan innolla. Miestä en edes yritä saada mukaan, kun ei se kuitenkaan lähde kun on just aloittanut uudessa työpaikassa. Taas pitää ajella Loviisan kautta ja viedä tyttö mummin hoitoon ultran ajaksi. Sitä kautta tulee 50 km pidempi matka. Harmittaa kun ei ole sukulaisia tai muita läheisiä lähellä, kuka voisi hoitaa tyttöä välillä.

18.5

Olipas ihana päivä. Appivanehmmat tuli meille aamulla ja lupasivat hoitaa tyttöä, minä ja mies saisimme tehdä mitä haluaisimme. No, onhan noita tekemättömiä töitä. Sain tehtyä kasvimaalle kehikon ja kylvettyä siemenet.  Porkkanaa, jäävuorisalaattia, tilliä ja herneitä. Saa nähdä mitä mullasta nousee.

Pitkin päivää alavatsallani tuntui painetta...ei kipua. Ilmeisesti supistuksia. Anoppi pelkäsi ja komensi mua lepäämään, ja levossa tunne menikin ohi. Nyt illalla vähän pelkäsin jo itsekin, ettei vauveli vain tulisi liian aikaisin ulos.

Joku hormonimyrsky mussa on ollut, kun kaikki tuntuu niin ihanalta. Mies on maailman paras aviomies ja isi, tyttö on ihanampi kuin mikään ikinä voi olla, koti on rakas paikka, mikään ei tunnu ankealta. Olin kuukauden tauon jälkeen terapiassa, ja olo oli aika vaivautunut. Olisin voinut lähteä ensimmäisen viiden minuutin jälkeen sieltä pois. Ei meillä ollut oikein mitään puhuttavaa. Sanotaanko että ihan turhaa rahanmenoa. Juteltiin sellaisista asioista mistä voisin puhua melkein kenen kanssa tahansa. Otin kuitenkin seuraavan ajan kuukauden päähän. Katsotaan mikä oloni on silloin.

Olo on ollut kaikin puolin hyvä. Sokeriarvoissa ei edelleenkään ole mitään vikaa, eikä verenpainekaan ole liian korkea. Väsynyt olen, ja päiväunet on pakko nukkua joka päivä. Hemoglobiinista en tiedä onko se noussut, mutta rautaa olen ainakin popsinut päivittäin.
Sellaista tänne tänään kuuluu. Kaikki hyvin siis. :)

maanantai 13.5

Näin viime yötä unta, että en ollutkaan raskaana vaan se oli ollut vain unta. En tiedä onko tuo syynä, mutta koko tämän päivän mulla on ollut tunne, ettei vauvalla ole kaikki hyvin. Makasin sohvalla kauan ja yritin tunnistaa liikkeitä, mutta ei sieltä mitään kuulu. Huomenna on tytön neuvola, ja ajattelin kysyä terkkarilta josko hän kuuntelisi maha-asukin sydänäänet. Pelottaa.

Torstai 9.5

Kävästiinpä taas Tuusulassa, tällä kertaa kummipojan synttäreillä. Meinas olla hankalaa lähtö sinne, kun mies ei malttais olla tekemättä kotaprojektiaan. Oishan me tytön kanssa päästy kahdestaankin, mutta kyllä tuo ukkokin sit viimein suostui lähtemään mukaan.

Musta tuntuu että olen pullahtanut ja turvonnut parin päivän aikana hirveesti. Ihan ku olisin jo viimeisilläni raskaana. Huh...olo alkaa olla tukala varsinkin jos on kuuma päivä. Siskoni mittasi verensokerini, ja säikähdin kun lukema oli jotain 18. Luulin ettei sellasia lukemia olekaan.....
No, kävin pesemässä kakkutaikinat käsistäni, ja mittasimme uudelleen...johan oli luku normaalimpi. :) Ei minulla ole ollut kertaakaan liian korkeita lukemia, eli ei taida olla raskausdiabetekseni kovin hankalaa mallia.

Tänään olin tytön kanssa pihalla, kun yhtäkkiä vatsa kovettui....siis supisti...ensimmäisen kerran tässä odotuksessa. Myöhemmin kolme kertaa uudelleen. Enkä edes tehnyt mitään ihmeellistä mikä olisi ne aiheuttanut. Harjoitussuppareita ne tais olla, vaikken tiennytkään että niitä voi tulla jo näin aikaisessa vaiheessa. Mulla on nyt viikkoja 18+4.

Nukkuminen alkaa tuntua pikkusen jo hankalalta, kun vatsallaan olo ei enää onnistu. Se kun on mulle kaikkein mieluisin nukkuma-asento. Kääntyilen ja kierin pitkin yötä ja etsin hyvää nukkumisasentoa. Täytyy kai ottaa kasa tyynyjä taas käyttöön, niinkuin ensimmäistä odottaessa. Niitä asettelemalla sinne sun tänne sain  hyvän asennon itselleni.

Nyt yritän hetken keksiä jotain ajankulua ennen nukkumaanmenoa. Ihan vielä en viitsi kömpiä sänkyyn, ettei uni lopu puolen yön jälkeen kesken. Kiitos kun kuuntelit minua taas tänään. (ois kiva tietää kuka näitä juttuja viitsii lukea????)

Sunnuntai 5. toukokuuta.

Kävin perjantaina neuvolassa. Voi sitä helpotuksen tunnetta, kun kuulin vauvan sydänäänet. Pelkäsin ettei niitä kuuluisi, sillä en ollut tuntenut vauvan liikkeitä muutamaan päivään. terkkari tosin sanoi, ettei monikaan äiti tunne liikkeitä tässä vaiheessa. Onneksi kaikki näyttäisi olevan hyvin.

Mitattiin verenpaine, joka oli ihan hyvä. Esikoisen odotuksessa paineeni nousivat huimiin lukemiin, ja sen vuoksi olin erityisseurannassa. Luultavasti korkeat lukemat johtuivat silloisesta ahdistuksestani.

Painoni ei ole edelleenkään noussut yhtään. Lukema on kilon vähemmän kuin ensimmäisessä punnituksessa. Ei kyllä tarvisi tullakaan ylimääräistä kovin paljoa, kun sitä on jo ennestäänkin aivan liikaa. No, siihen voin vain minä itse vaikuttaa.

Suurin yllätys oli hemoglobiini. Olen kyllä joutunut rautaa syömään ennenkin, mutta silti vähän säikähdin lukemaa. Niin taisi terkkarikin säikähtää, kun piti ottaa uusi verikoe. No, hb oli 93. Kuukausi sitten se oli vielä 123. Kävin siis ostamassa rautaa samantien. Mies vitsaili, että oisit halvemmalla päässyt kun olisin mennyt nuolemaan autotallin lattian puhtaaksi. :)
Ihme kun en ole olossani huomannut anemiaani. Olenhan toki ollut väsynyt, mutta en sen väsyneempi kuin alkuraskaudessakaan, ja silloin hb oli normaali. Kysyin terkkarilta, voisiko jatkuva päänsärkyni johtua tuosta. Ehkä, ehkä ei. En saanut kunnon vastausta.

Olen taas miettinyt vauvalle nimeä. Alkaa jo olla aika lailla selvää kummankin sukupuolen osalta.

Olen jo sopinut anoppini kanssa ensi joulun järjestelyistä. Minun ei tarvitse stressata jouluvalmisteluista yhtään, vaan pääsemme valmiin pöydän ääreen mummolaan. Eikös olekin ajoissa suunniteltu joulunvietto? Kummilasten joululahjatkin voisi jo ostaa, ettei tule niistä paineita syksyllä. Kun vauva syntyy, en halua minkäänlaisia paineita harteilleni. Mitään remontteja yms. ei elokuun jälkeen meillä aloiteta, sen jo mieskin lupasi. Tyttö kun syntyi, meillä oli olkkariremppa kesken. Ja sekös aiheutti aikamoiset paineet miehelle ja minullekin. Remppa piti saada valmiiksi ennen ristiäisiä.

Olen aika innoissani kaikesta tulevasta. Hirveästi tekisi mieli touhuta ja järjestellä paikkoja, mutten oikein jaksa ja ehdi. Monta hommaa on nytkin kesken. Yritän olla stressaamatta.

Vappu

Niin se on tämäkin päivä mennyt, ja monta muutakin päivää niin, ettei mukana meinaa pysyä. Ihankuin jostain olisi tullut ylimääräistä energiaa, kun niin olen saanut niin paljon aikaiseksi. Piha on nyt melkein kokonaan sulanut, ja olen jonkun verran saanut haravoitua. Ihanaa päästä puutarhan kimppuun. Viime syksynä istuttamani kukkasipulit kasvavat hienosti. Harmittaa vaan kun ei saada tuota nurmikkoa vielä laitettua, mutta joku sanoikin että se kannattaa laittaa mieluummin syksyllä. Ei kuulema tarvi kastella niin paljon kun talvea vasten kylvää siemenet.

Lapsimessuilla tuli käytyä Helsingissä. Viisi tuntia hurahti hetkessä, ja jaloissa tuntui se askelten määrä.

Jotain ikävääkin...mulla todettiin raskausdiabetes. Kävin sokerirasituksessa, ja kahden tunnin sokerit oli liian korkeella. Diagnoosi napsahti heti. Olen nyt mittaillut ahkerasti sokereita kotona, eikä kertaakaan vielä ole ollut arvo liian korkealla. No, tuleepahan tarkkailtua syömisiä enemmän.

Sain toissapäivänä työpaikkani johtajalta positiivisen puhelun. Mulle on kertynyt äitiyslomallakin lomapäiviä, ja kun niitä oli ennestäänkin jäänyt säästöön, mulla on tällä hetkellä 35 vuosilomapäivää. Olen siis kesä-heinäkuun töissä, ja jään sitten vuosilomalle, kunnes äitiysloma alkaa. Hieno juttu. Luulin etten saa elokuulta rahaa mistään.

Odotus on sujunut hienosti. Pahoinvointi on ohi, ja muutenkin olo on hyvä. Välillä olen huolissani kun vatsassa ei tunnu mitään liikettä, mutta lohduttaudun sillä ettei liikkeiden tarvikaan vielä tuntua. Kyllä vauveli välillä on potkaissut niin että tuntuu.  Perjantaina on neuvola, sitten taas kuulen onko kaikki kunnossa.

Eilen illalla löhöilin terassin riippumatossa villaviltin alla ja katselin pihaa, kotaa jonka ikkunasta loimotti nuotion tuli, ja miestäni....tunsin itseni äärettömän onnelliseksi. Sanoin sen ääneenkin miehelleni. Elämäni ei voisi olla paremmin. Minulla on kaikki mitä olen toivonutkin. Oma lapsi on parasta mitä ikinä olen saanut, ja toinenkin tulossa. Ihana ja rakas mies, oma talo, työpaikka, mahdollisuuksia toteuttaa itseäni. Mitä muuta voisin toivoa?

22.4

Ihania päiviä takana. Miehen ja tytön kanssa vietettiin viikonloppuna laatuaikaa. Olen nauttinut auringonpaisteesta ja keväästä. Raskaana oleminenkin tuntuu ihan mukavalta, vaikken sitä koko aikaa muistakaan.

Varjo kaiken mukavan yllä on taloudellinen tilanteemme. Mies jäi työttömäksi, eikä tietoa tulevasta ole. Pankki ei myönnä lisälainaa näin pienillä tuloilla, ja meidän piharemontti uhkaa jäädä kesken. Tietää kuraa ja hiekkaa sisällä, kun ei saada nurmikkoa tehtyä.  Me selvitään kyllä, ihan varmasti, mutta haaveista on vain luovuttava....tai siirrettävä ne eteenpäin.

Olen selvitellyt Kelan kanssa asioita. Kummityttöni tulee kesäksi hoitamaan meidän tyttöä kun minä lähden töihin. Ei vain olekaan ihan yksinkertaista palkata kesätyöntekijää kotiin.

Olen viimeinkin (toivottavasti) selvinnyt flunssasta. Tosin vielä väsyttää tavallista enemmän eikä jaksa oikein tehdä mitään isompia hommia. Ainakaan pitkään. Varastoa olen siivoillut ja käynyt läpi tavaroita. Roskiin, poltettavaksi, kirpparille, uffille, kylmään varastoon, käyttöön, hyllylle takaisin....melkoista lajittelua siis....

Seuraava terapia on vasta kuukauden päästä. Terapeuttini sanoi, että on turhaa yrittää väkisellä kaivella ja etsiä ongelmia, jos tuntuu ettei ole mitään puhuttavaa.

Asiaa ei tunnu nytkään olevan tämän enempää. Pitää vain välillä käydä päivittämässä kuulumiset ettette ihan unohda minua. :)  Ihania olette te jotka jaksatte olla kiinnostuneita ajatuksistani. <3
Ois kiva kun joku joskus kommentoisi jotain. Ja saa kysyäkin jos jotain jää epäselväksi.

Maanantai 15.4

Viime yö meni pyöriskellessä ja torkkuessa. Kyllä väsytti kun piti nousta ylös puoli kuudelta.
Jännitti ja pelotti lähteä ajamaan niin väsyneenä Kotkaan, mut hienostihan tuo reissu meni. Ei mitään ongelmia. Olin 15 min etuajassa ja pääsin heti ultraan. Kaikki kunnossa. Pieni pirpana on jo päästä peppuun yli 11 cm. Kätilö yritti kaikkensa että näkisi sukupuolen. Ensin hän sanoi varovasti, että taitaa olla prinsessa, mutta kohta tulikin kommentti, että jaahas, oiskohan siellä jalkojen välissä sittenkin vilahtanut jotakin. En siis saanut vastausta kumpi siellä on. Rakenneultrassa (27.5) se sitten toivottavasti selviää.

Nukuin päiväunet , tai aamupäiväunet, ja olin sen jälkeen puoli päivää aivan tokkurassa. Piti ihan pakottaa itseni tekemään jotain järkevää. Sain pestyä keittiön ikkunat ja laitettua sinne uudet verhot.

Pää on ollut taas tänään kipeä. Johtuukohan tuo nyt siitä istukkahormonista. Lämmitin kauratyynyn ja laitoin sen harteilleni, ja se kyllä auttoi, eli jumituksia siellä taitaa olla.

Tytteli raahas mulle iltapäivällä kenkiään ja muita ulkovaatteitaan, ja pakkohan se oli sit lähtee käymään ulkona VESISATEESSA. Ai että oli ihanaa hyppiä ja räiskiä vesilammikoissa, ja uittaa hanskoja rännin alla. Ihana oikeesti seurata pienen lapsen riemua, kun kokee uusia kivoja juttuja. Talon seinustalta on sen verran lumet sulaneet, että siinä pääsee hiekkakakkuja tekemään. Olipa sekin mukavaa oman lapsen kanssa. Päiväkodissa työskennellessäni olen sitä kyllästymiseen asti tehnyt.

Nyt neiti on yöunilla, mies töissä ja mä kulutan aikaani. Jaksaisinkohan jatkaa varastonsiivousurakkaani, vai mitä sitä tekis, ettei koko ilta menisi taas harakoille.

Su 14.4

Vettä sataa ja taivas on synkkä, mutta se tietää kevättä. Lumikasat hupenee melkein silmissä. Voi että odotan innolla mitä tuolta lumen alta paljastuu, ja mitä minun kukkapenkeistä alkaa kasvamaan. Istutin syksyllä satoja kukkasipuleita. Pihalla olis kesäksi hommia vaikka miten paljon, mutta olen varautunut siihen etten ison mahani kanssa pysty kaikkeen mitä haluaisin. Ja toisekseen...olen menossa töihin kesäksi, joten mitenkä mahdan jaksaa edes tehdä mitään ylimääräistä.

Eilen aloitin varaston siivouksen. Sitä olen suunnitellut jo kauan. Kun muutimme tähän puolitoista vuotta sitten, tungin kaiken ylimääräisen varaston hyllyille, ja pikkuhiljaa sinne on kertynyt paljon muutakin. Ja laatikot ja pussukat ja rojut eivät tosiaankaan ole missään järjestyksessä. Ison osan varastosta vie minun askartelunurkkaukseni, jonka olen myös suunnitellut pistäväni uusiksi.

Kävimme tänään koko pienellä perheellämme Veturissa. Ihan vartavasten menimme sinne tyhjin vatsoin, ja kävimme Mäkissä syömässä. Kiertelimme kauppakeskusta, ja K-raudasta oli ihan ostettavaakin. Tuntui todella mukavalta kun mieheni piti kättään harteillani ja välillä otti kädestä kiinni. Ihan kuin suhteemme alkuaikoina. Ei ole turhaan puhuttu parisuhteen hoitamisen merkityksestä. Tuollaisilla pienillä teoillakin voi saada hyvän mielen pitkäksi aikaa.

Pää on ollut taas tänään kipeä. Ehkä johtuu jumiutuneista niskalihaksista. Tai sitten huomisen jännittämisestä. Olen aamulla menossa uusintaultraan Kotkaan. Ultra ei jännitä, mutta se ajomatka (60km) jännittää. Pahimman masennukseni aikaan aloin pelätä autolla ajamista, ja tämä pelko on jäänne siitä. Kyllä pystyn lyhyempiä matkoja jo ajamaan, mutta en ole yksin ajanut noin pitkää matkaa pitkään aikaan.
Kerron sitten huomenna miten meni.
Näkisiköhän kätilö huomenna tulevan vauvan sukupuolen? Haluan ehdottomasti tietää sen heti kun mahdollista, mutta EN TIETENKÄÄN paljasta sitä kenellekään. Paitsi miehelleni.

Tiistai 9.4

Voimat pois, joka paikkaa jomottaa, väsyttää, päätä särkee....mies on ollut monta päivää kuumeessa ja kipeenä, ja nyt se kai on tarttunut minuunkin. Kuumetta mulla ei ole, ei oo ollu todella pitkään aikaan. Toivottavasti säästyn siltä nytkin, sillä se vie voimat ensisestään pois.

Monta asiaa pitäis tehdä, mut en oo saanu aikaseksi. Varsinkin kaikki puhelimella hoidettavat asiat tuppaa unohtumaan. Sokerirasitustestiin pitäis varata aika, ja kai se on viimein huomenna tehtävä. Kelalle ois asiaa, Tehyyn pitäis ottaa yhteyttä.....

Nyt ei vaan jaksa yhtään mitään.

Perjantai 5.4

Ei oo huvittanu tulla kirjottelemaan. Mulla on ihme tapa ajatella, että kun menee hyvin, en voi siitä puhua ettei se hyvä olo häviä. Nyt on mennyt jo niin monta päivää taas paremmin, että uskallan jo avautua.

Olimme pääsiäisen Tuusulassa. Ihanaa kun sai itsensä ja ajatukset muualle. Tämä viikko on mennyt nopeasti, kun pääsi arkeen kiinni takaisin. Mä tarvitsen rutiineja ja säännöllisen elämän että voin hyvin, mutta toisaalta tarvin myös vaihtelua ja extemporejuttuja, ettei pääse pitkästymään.

Pikkupirpana vatsassani ilmoittaa joka päivä itsestään. Tunnen aivan selvästi pienen pienet potkut, vaikka viikkoja on vasta 13+4. Mieheni mukaan vatsa on jo pyöristynyt (vaikka ennestäänkin se on jo niin iso)
Huomaan kyllä itsekin ettei housujen vetoketjut mene enää kiinni. Pitkät paidat ovat nyt mun juttu, ettei kukaan pääse näkemään avoimia vetskareita.

Neuvolassakin kävin tällä viikolla. Terkkari oli uusi tuttavuus, ja jotenkin vaisun oloinen. Suhtautuvatko kaikki terveydenhoitajat uudelleenodottajiin noin välinpitämättömästi. Ikäänkuin kaikki olisi ihan tuttua touhua? Mä en ainakaan muistanut esim. sitä, että ennen varattua aikaa pitää käydä antamassa pissanäyte. Lääkärilläkin kävin. Hän oli oikein miellyttävä ja ystävällinen. Voi mikä helpotus oli taas kuulla vauvan sydänäänet. Siellä meidän pikkuinen köllöttelee omassa pesässään ja voi hyvin.

29.3 Pitkäperjantai

Todella tuntuu pitkältä tää päivä. Aamusta asti olen ollut masentunut ja ahdistunut, enkä tiedä syytä. Kävin ihanassa säässä lenkillä YKSIN jo ennen yhdeksää. Ihan hetken pystyin nauttimaan auringosta, mutta muuten ei kyllä mielialaan auttanut ollenkaan. Nukuin päiväunet miehen kainalossa. Siivosin koko talon, imuroin ja pesin lattiat, ja mies kävi tamppaamassa matot. Soitin pianoa, piirsin/maalasin yrittäen tyhjentää mieleni samalla....ihan hetkellisesti olen pystynyt unohtamaan ahdistukseni, mutta aina se palaa.

Miehen kanssa tuli alkuillasta riitaa, ja se päätyi siihen (onneksi) että mies käski minun mennä askartelemaan omaan soppeeni. (varaston nurkassa) Kaksi tuntia vierähti siellä ilman ahdistusta, mutta taas se palasi kun lopetin mukavat puuhat. (nyt mies pitää mykkäkoulua)

En tiedä todellakaan mikä mulla nyt on? En saa kiinni mistään tunteesta tai tapahtumasta, mikä tän pahan olon aiheuttaa. Tai ehkä olen vain ollut liian kauan kotona. Kunhan tää ei vaan jäisi päälle. Onneksi heti pääsiäisen jälkeen minulla on aika neuvolaan th:lle ja lääkärille. Pitää ottaa puheeksi siellä.

Kiitos sinulle joka jaksoit lukea vuodatukseni.

Tiistai 26.2

Pari vähän surkeampaa päivää takana. Toissayönä heräsin mielettömään päänsärkyyn. Pyörin ja hyörin sängyssä, hieroin niskaa joka on jumissa, yritin saada unta. Ei tullut mitään. Eikä meillä ollut paracetamolia. parin tuskaisen tunnin jälkeen uskalsin ottaa ibumaxin. Luotan siihen ettei yksi kpl aiheuta mitään vakavaa  pikkuiselle. Sen jälkeen sain nukuttua pari tuntia olkkarin sohvalla, kunnes tyttö heräsi kuudelta.

Päivä oli jo pilalla. Päätä särki edelleen. Yritin ulkona haukkailla happea niin että se helpottaisi, mutta ei. Ruokaa tehdessäni yhtäkkiä minua huimasi, ja säikähdin tosissaan. En kai minä voi pyörtyä kun mulla on neljä lasta hoidettavana. Muistin terapeutin ohjeen: Kun tulee ahdistava/pelottava olo, mieti liittyykö se johonkin aiemmin koettuun tilanteeseen. Kun minulla oli pahin masennus päällä, sain paniikkioireita heti jos vähän heikotti tai huippasi. Ehkä se tunne pulpahti sieltä pintaan. Eihän minulla nyt oikeasti mitään hätää ollut.

Loppupäivä meni vähän paremmin, kun mies kävi töistä palatessaan hakemassa minulle oikeanlaista särkylääkettä.

Viime yön nukuin aika hyvin, ja aamupäiväkin meni ihan kohtuullisesti lasten kanssa ulkoillessa. Päivällä olin todella väsynyt. Nukuin hetken olkkarin sohvalla, sen mitä tyttö antoi nukkua. Hän on alkanut nukkumaan päivällä vain vajaan tunnin unia. Hoitolapset vetävät sikeitä joka päivä oikein kunnolla.
No,päiväunet jäivät minulla lyhyiksi, ja sen jälkeen oli todella tokkurainen olo. Eikä se ole parantunut koko iltana. Tunsin jopa masennusta. Hetken ahdisti. En tiedä mikä. Ehkä olen ollut liian kauan kotona käymättä missään. Jotain pitäisi keksiä, mutta kun tuota miestä on niin vaikea saada mihinkään. Voisinhan mennä yksinkin, mutta tyttö on otettava mukaan, että mies saa tehdä omaa projektiaan rauhassa. Nyt meillä on vain yksi auto, joten menotkin on sovitettava miehen työvuorojen mukaan.
Jospa pääsiäisenä pääsisi johonkin tuulettumaan. Sitä odotellessa.

Sunnuntai 24.3

Mielettömän ihana keväinen sää, mutta tämä äiti ei jaksanut ulos ennenkuin mies melkein pakotti. Imuria yritin heilutella, mutta en jaksanut kuin huoneen kerrallaan. Olkkarin jälkeen istahdin lattialle väsyneenä ja itkin. Kertakaikkiaan voimat pois....Jumppakin jäi väliin.

Mies yritti korjata pyykkikonetta. Kamalasti tulikin moskaa sen sisältä, mutta eipä tuo auttanut. Hajalla mikä hajalla. Katottiin valmiiksi Gigantin nettisivuilta minkä mies hakee huomenna.

Makoilin olkkarin lattialla jossakin välissä, ja yhtäkkiä tunsin pirpanan pienen potkun. Kyllä, ihan varmasti se oli potku. Tuntuu että olen enemmän innoissani tästä vauvasta, kun tiedän mitä on tulossa. Ensimmäinen oli toki hieno yllätys ja erittäin odotettu, mutta kaikki oli niin uutta ja jännää.

Sanoin miehelle, että voisin lopettaa syömisen kokonaan. Niin vähän tekee mieli mitään. Söin äsken väkisin pikkupizzan, ja minusta se maistui ihan pilaantuneelle. Ei miehen mielestä. Ai niin, yksi mieliteko mulla on, ja laitoin jo isännän ostamaan kaupasta sitä mulle. Vauvan piltti-luumusosetta. Kerrassaan hyvää. Sen tuoksukin on jotain taivaallista. Tyttö katsoo ihmeissään vieressä, kun äiti syö ahneesti hänen ruokaa.

Söin tänään yhden suklaamunan, mutta se oli virhe. Huono olohan siitä tuli.

Että tällasta tänään tänne.

22.3

Jännitin ja odotin tätä päivää kauan, ja nyt se on ohi. Kaikki hyvin. Olin ensimmäisessä ultrassa, ja mies oli mukana. Kyynelet siinä tulivat silmiin kun näin että pienen sydän sykki ja jalat ja kädet heiluivat. Ihan kuin olisi vilkuttanut, että älä äiti huoli, täällä on kaikki hyvin.
Tyttö oli isovanhemmillaan hoidossa sen aikaa kun kävimme Kotkassa. Ensimmäinen kerta oli kun jätimme tytön mummin hoitoon, ja hienosti oli mennyt ilman itkuja. Tyttö touhusi mummin kanssa niin kovasti, ettei äitin syli enää ollut mitään. Meidän tuleva isosisko. :)

Nyt odotus on jotenkin konkreettisempaa. Pakkohan se on uskoa että tuolla mun masussa köllöttelee viisisenttinen pieni ihmisen alku tyytyväisenä. Useaan otteeseen olen kaivanut ultrakuvat esiin ja ihastellut niitä. Mun oma pieni pirpana siellä. <3

Nukuin tytön kanssa päikkärit mummin ja paapan sängyllä, ja herättyäni olo oli kamala. Oksetti, ja pää oli ihan tokkurainen, ja mielikin maassa. Pikkuhiljaa siitä sitten piristyin, ja tunnin päästä kaikki oli taas hyvin.
Miehen veli toi laivatuliaisina karkkia, ja niitä olen mussuttanut pitkin iltaa. Olokin on sen mukainen. Pakko tunkea leipää kurkusta alas, ettei tule entistä pahempi olo. Sais tämä pahoinvointi jo hellittää.

Viikkoja on nyt 11+5 ja laskettu aika pysyi samana, eli 7.10. Kaksi päivää pidemmälle se olis menny, mutta sitä ei kuulema muuteta jos on alle viiden päivän heitto.

Anoppi pelotteli, että mulle tulee rankka kesä, varsinkin jos on kovin helteistä. Hän tuli yhtäkkiä mittanauhan kanssa mittailemaan minua, ja kysyinkin että paljonkos olen lihonut? Hän suunnittelee minulle jonkinnäköistä kaapua tai harsomekkoa tms. kesäksi, jossa voin leyhytellä ja viilentää itseäni pahimmissa helteissä. Jaahas, saa nähä millasen mekon saan. Antaa anopin touhuta kun kerran on niin innokas.

Väsyttää niin paljon että pakko mennä nukkumaan, vaikka kello on vasta kymmenen. Voisin nukkua vaikka kellon ympäri.

17.3 Sunnuntai

Löhöpäivä. Ihana auringonpaiste oli ulkona, ja kyllä me tytön kanssa käytiin pienellä kävelyllä. Muuten nautin laiskottelusta ja sohvalla löhöämisestä, ja luin pitkästä aikaa hömppäromaania.
Pakkohan se oli raahautua maksettuun jumppaankin, mutta en kyllä uskalla ihan samaa tahtia jumpata kuin muut. Vatsallaan makaaminen kovalla alustalla ei tunnu enää kivalta, niinpä selkälihasliikkeet jäi tekemättä. Vatsalihaksia jumppasin, mutta kun piti nousta ylös siitä lattialta, itki se viiltävä kipu alavatsaan. Vähän aikaa piti levähtää. Hien sain pintaan ja muutenki tuntui tehokkaalta.

Illalla sit käväsimme vielä naapurin tytön synttärikakkua maistamassa. Hyvää oli.

Lauantai 16. 3

Tänään tunsin itseni niin onnelliseksi, että ihan itketti. Miehen vanhemmat olivat meillä kylässä, ja tyttö nauratti meitä kaikkia. Onnen tunne oli niin voimakas, että heti perään mielessä kävi pelko, ettei sitä voi kauan kestää. Mutta onneksi pelko ei jäänyt päälle.

Mulla on ihana mies, ihana lapsi ja ihanat appivanhemmat. Aina ei yhteistyö heidän kanssaan ole sujunut täydellisesti, mutta kukapa meistä olisi täydellinen. Ensi viikolla kun menemme ultraan, viemme tytön mummin ja paapan hoiviin siksi aikaa.

Huomaa kyllä heti kun päiväunet jäi väliin. Väsyttää ihan kamalasti, mutta en ihan kahdeksalta viitsi mennä nukkumaan. Pari tuntia kun sinnittelisin vielä hereillä.
Viime yökin meni vähän huonommilla unilla. Heräilin jatkuvasti, pyöriskelin, vaihdoin asentoa. Mieskin kysyi jossain vaiheessa, että mikä mulla on. En osannut sanoa muuta kuin että oli kuuma. Olin ihan hiestä märkä. Vatsaan myös koski vähän, mutta en usko että se vaikutti unensaantiin.

Saan useita kertoja päivässä viiltäviä kipuja alavatsaani. Normaalia, tiedän. Kipu on niin voimakas, että salpaa hetkeksi hengityksen ja on pakko pysyä aloillaan. Muutamassa minuutissa se menee ohi.
 Mielessäni pyörii joka päivä nimiehdotuksia uudelle vauvalle. Vielä ei ole tullut mitään kunnollista ideaa. Mieheni keksi mielestään tosi hyvän nimen, mutta en kelpuuttanut sitä, koska yhdellä lähisukulaisella on sama nimi. Onhan tässä onneksi aikaa vielä miettiä.

12.3 TIISTAI

Monta kertaa on taas ollut mielessä että pitäisi kirjoittaa tänne, muuta en muka ehdi. Kun tyttö on hereillä, on aika vaikea keskittyä omiin ajatuksiini.

Olen ollut aika energinen, siivonnut, pyykännyt, vaihtanut verhoja ja lakanoita, ommellut tilkkutyynyjä olkkariin....toisaalta välillä iskee armoton väsymys, ja tekee mieli vain löhötä sohvalla. eilen oli joku kummallinen ohimenevä vatsatauti. Yhtäkkiä vatsa kramppasi, ja hetken kuluttua kura lensi. Sama oli tytöllä muutamaa tuntia aiemmin. En muista että tyttö olisi niin kamalasti huutanut tuskaansa aiemmin. Mikään ei auttanut, naama punaisena vain huusi ja selkä vääntyi kaarelle. Ihan yhtäkkiä sitten ripulit turskahti vaippaan.

Pidimme tänään lepopäivän, eli hoitolapset eivät siis tulleet meille. Mullahan on kolmena päivänä viikossa kolme hoitolasta omani lisäksi, jotta saan vähän parempaa palkkaa kuin pelkkä kotihoidontuki. Ihan kiva juttu. Lapset ovat ihania ja oma tyttönikin saa leikkiseuraa.

Välillä on ollut pinna kireällä lasten kanssa. (ja koiran, joka roikkuu jaloissa koko ajan) Olen normaalisti tasainen ja iloinen, en pienistä hermostu, mutta nyt raksaushormonit kai aiheuttaa sen että saatan silmänräpäyksessä hermostua. Välillä ihan hävettää itseni puolesta, kun niin pienestä pinna palaa. esim. kun yksi maitolasi kaatui pöydälle, meinasin suuttua siitä kunnolla. Onneksi tajusin yhtä nopeasti miten typerää siitä oli hermostua. Tai kun tyttö ei anna laittaa vaippaa, saatan hermostua ja luovuttaa heti...ole sitten ilman! Ei ollenkaan normaalia minua tuollainen äkkipikaisuus.

Odotan todella ensi viikon perjantaita. Pyysin miestäni sanomaan töissä, että hän lähtee Kotkaan mukaan, siis ultraan. Mies ei edellisessä odotuksessa ollut kummassakaan ultrassa mukana, kun ei töistä saanut lähteä. Miten muka kaikki muut isät saa olla sen takia pois? Mulla onkin kiltti mies, joka haluaa miellyttää pomoaan. :) Nyt sanoin, että vaan lähtee eikä kysele mitään. Saa nähdä miten käy. Haluan että hän on mukana, koska minulla on joku pieni pelko ettei kaikki olisikaan hyvin. En halua olla siinä tilanteessa yksin.

Harmittaa kun jouduin heittämään mustikkapiirakan roskiin. Mies ei syö kauheesti makeeta, ja mulle ei maistu. Luulin että söisin sitä pikkuhiljaa, enkä sen vuoksi laittanut pakastimeen, mutta niin se vaan kerkes pilaantua. Mikään makea ei maistu, ja jos maistuukin, niin sen jälkeen on takuuvarmasti paha olo.

Perjantai 8. maaliskuuta

Onko tuolla mun sisällä oikeasti pieni ihmisen alku? Ei sitä vielä oikein ymmärrä. Ehkä ultran jälkeen odotus muuttuu konkreettiseksi ja todeksi.

Juttelin tänään terapeuttini kanssa edellisestä odotuksestani, kokemuksistani synnytyssairaalassa ja masennuksestani/tunteistani synnytyksen jälkeen. Tajusin, että minuun kohdistui aika monta hoitovirhettä sen jälkeen, kun vauva oli syntynyt. Itse synnytys meni hienosti, eikä minulla siihen liittyen ole mitään pelkoja. Aion kirjoittaa palautekirjeen sairaalaan, vaikka tapahtumista onkin jo yli vuosi aikaa. Ehkä pahin hoitovirhe oli, kun minut kotiutettiin sairaalasta, vaikka kohtuuni oli jäänyt osa istukasta, eikä se ollut vielä tullut ulos.      ( Jouduin itse tekemään kotivessassa poistotoimenpiteen, mikä oli järkyttävää)

En sen tarkemmin tässä kerro kokemuksistani, ainakaan vielä. Pääasia mistä puhuimme tänään, oli se, että tilanteeni on nyt kaikenkaikkiaan huomattavasti tasaisempi ja stressittömämpi kuin vuosi sitten, jonka vuoksi masennuksen uusiminen on epätodennäköisempää. Vähän huoleni sai kevennystä.

Eilen oli ensimmäinen päivä etten huomannut pahoinvointia kertaakaan. Päivä oli muutenkin hieno, kun olin tyttöni ja kahden hiihtolomalaisen kanssa uimahallissa ja sen jälkeen Veturissa.
Tänään on ollut joitakin kertoja nopeasti ohimenevää huonovointisuutta. söin viisi karkkia eilen ostamastani karkkipussista, ja puolisen tuntia sen jälkeen tuli paha olo. Ruisleipäpala päälle, niin olo parani.
Ensimmäinen syömishimokin iski. Snelmannin savustetut perhekinkkusiivut ovat ihan älyttömän hyviä, voisin syödä vaikka paketillisen kerrallaan.

Sunnuntai 3. maaliskuuta

Ei ihan niin mukava olo, vaikka mukava viikonloppu onkin ollut.

Olimme reissussa. Eilen kävimme Loviisassa appivanhemmilla kylässä, ja sieltä ajoimme suoraan siskoni luokse Tuusulaan. Tänään palasimme. Yöreissu siis. Siskon luona on aina niin mukava käydä.

Mulla on jatkuvasti huono olo. Tänään oli kerran peräti kahden tunnin tauko etten huomannut ollenkaan pahoinvointia. Oksentanut en ole edelleenkään kertaakaan, vaikka välillä on ollut lähellä. Huomaan että kun syön vähänkin makeaa, tulee se etova olo moninkertaisena takaisin. Parempi ois olla syömättä hyvää, mutta olihan mun synttärikakkua maistettava.

Parina iltana on ollut nukkumaan mennessä ahdistava olo. En tiedä miksi. Kuulostelen hengitystäni, pelkään hyperventilaatiota. En jotenkin osaa rentoutua. Ei onneksi pahoja oireita, ja uni kuitenkin tulee nopeasti, eikä aamulla ole tietoakaan ahdistuksesta. Jotain jännitän, koska niskatkin ovat jumissa. Luen tämän hetkellisen huonomman henkisen olotilan normaaliksi raskausajan tunteiden vaihteluksi.

En ole kertonut vielä missä vaiheessa raskauteni on. Laskettu aika on 7.10, mutta epäilen että se voi muuttua radikaalistikin kunhan pääsen ultraan. (joka on 22.3) Pelkään että kaikki ei ole hyvin. Entä jos se onkin kohdun ulkopuolinen tai tuulimunaraskaus, tai entä jos siellä on enemmän kuin yksi? Mulla ei ole mitään muuta todistusta raskaudesta kuin apteekin positiivinen raskaustesti, mutta kai nää pahoinvoinnit todistavat että oikeasti olen raskaana. Ja eihän mulla ole ollut menkkojakaan yli kahteen kuukauteen. Niitä ei ole kyllä yhtään ikävä.

Tuleekohan ensimmäisen raskauteni aikaiset pelot ja hadistukset mieleen nyt tässä odotuksessa. Musta tuntuu etten ole niitä vielä kunnolla läpikäynyt, vaikka psykologilla ja terapeutilla olenkin kulkenut viimeisen vuoden. Ensimmäinen psykologi oli yli viisikymppinen mies, joka ei oikeastaan tajunnut mitään synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Hän kyllä myönsi sen itsekin, ja sanoi viimein että hänestä ei taida olla minulle enää apua. Siksi hakeuduin Kelan tukemaan terapiaan, mutta eipä sielläkään olla vielä käsitelty ko. asioita, vaan kaikkea muuta roskaa mitä elämäni varrelle on mahtunut. Suosittelen terapiaa joka ikiselle. Kaikilla meillä on omat peikkomme ja luurankomme joita emme haluaisi muistella, mutta oman hyvinvoinnin vuoksi ne olisi parempi pelotella tiehensä. Tai opetella kohtaamaan, sillä eivät ne mihinkään katoa. Kaikki kokemuksemme pysyvät matkassamme läpi elämän, halusimme sitä tai emme. Niiden kanssa on opittava vain elämään.

Mulla on tuo vaihe menossa, että opettelen elämään omien kokemusteni kanssa. haluan käsitellä asiat niin, etteivät ne tiedostamattani vaikuta toimintatapoihini. Parasta mitä jälkikasvulle voin antaa, on hyvinvoiva äiti joka on sinut itsensä kanssa. Sitä kohti siis...

28. helmikuuta.

Pitkästä aikaa päivä ettei ollut mitään suunnitelmia, ei minnekään menoa, eikä kukaan ollut tulossa meille. Nukuimme tytön kanssa kahdeksaan, ja heräsin virkeänä valmiina vapaapäivään. Aamupala pitkän kaavan mukaan, ja sen jälkeen istahdin pianon eteen. Siinä vierähtikin hetkessä tunti. Ja mikä parasta, tyttö nauttii kaikesta musiikista.

Ulkona paistoi aurinko, vesi tippui räystäiltä, ja oli selvästi kevättä ilmassa. Mieli oli iloinen. Kävimme paikallisessa leipomossa hakemassa kolme säkillistä eilistä leipää, ja sitten pyyhälsin Veturiin. (kauppakeskukseen) Tarkoitukseni oli vain käydä ruokaostoksilla, mutta käytiin me sitten mäkkärissä hetken mielijohteesta. Tai no..ehkä se oli ennakointia, ettei kerkeä tulla paha olo.
Siinä Mc Donaldsin pöydässä istuskelin ja katselin ohi kulkevia ihmisiä, ja olin YLPEÄ itsestäni. Puoli vuotta sitten tuo tilanne ei olisi voinut olla mahdollinen. Masennus toi mukanaan kaikenlaisia kummallisia pelkoja, enkä olisi uskaltanut olla tytön kanssa kahdestaan kaupassa. Miehen mukana ollessa ei ollut mitään hätää.

En ole vielä täysin ymmärtänyt mistä nuo pelkoni johtuivat. Terapeutin kanssa niitä on kyllä käsitelty, mutta ei tarpeeksi. Vastuu lapsesta on suuri, se on paljon suurempi kuin koskaan olin kuvitellut. En pelännyt niinkään että lapselle käy jotain, vaan että minulle käy huonosti ja lapsi jää yksin. Se saattaa johtua siitä, että entisessä elämässäni minun harteillani oli niin suuri vastuu, että jos minulle olisi käynyt jotain, koko korttipakka olisi kaatunut.

Pelot ovat niin tuoreessa muistissa, että toisinaan vieläkin pelkään sitä, että pelot tulevat takaisin. Onneksi nämä ovat vain hetkellisiä ohimeneviä tuntemuksia.

Illalla minulla oli kerrankin omaa aikaa, kun mies katsoi tytön perään. Pitihän se hyödyntää ja ottaa imuri esille. Siitäkään hommasta ei nykyisin tule mitään jos tyttö roikkuu lahkeessani kaiken aikaa.
Huomaa kyllä että tyttö on saanut tänään huomiota paljon, kun on ollut niin hyvällä tuulella.

Ihana päivä ollut tänään.

Keskiviikko 27.2.2013

Raskas olo. Ei tee mieli syödä mitään, mutta ihan pakko on jotain tunkea kurkusta alas. En halua pahaa oloa, sitä etovaa oloa vatsanpohjassa eikä mitään tule kuitenkaan ulos.

Tässä sitä ollaan taas tilanteessa, jota en olisi kaksi vuotta sitten uskonut toteutuvaksi koskaan. Takana vuosien lapsettomuus, joka ei tosin täysin johtunut itsestäni. Jotenkin kuitenkin päähäni iskostui, etten voi koskaan saada lapsia. Lapsettomuustutkimuksetkin jäivät kesken.

Ensimmäinen odotukseni oli täysi yllätys. Naistenpolin lääkäri sen totesi, kun olin jatkamassa omia tutkimuksiani. Minulla on polykystiset munasarjat jotka aiheuttavat erilaisia oireita. Mm. lääkärin arvion mukaan munasolu irtoaa kerran vuodessa.

Ensimmäinen odotukseni sujui hienosti. Odotukset olivat korkealla, olinhan aina haaveillut saavani lapsia. Olen aina hoitanut muiden lapsia niin vapaa-ajalla kuin työksenikin, joten uskoin että minusta tulee erinomainen äiti. Asiat eivät menneet kuitenkaan kuten olin ajatellut. Vanha vuosien takainen vaivani, masennus, hiipi takaisin, ja romahdin kun tyttöni oli kastettu ja juhlat juhlittu. Tsemppasin itseäni siihen asti, suunnittelin ja touhusin kaiken aikaa, sillä halusin täydelliset ristiäiset. Painetta lisäsi ristiäisten yhteydessä toimitettu avioliittoon vihkiminen. Avioliitto kruunasi täydellisen perheen kuvitelman.

Selvisin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta terveydenhoitajan ja perhetyöntekijöiden tuella. Erityisen kiitoksen ansaitsee siskoni, joka on neljän pojan äiti. Hän jaksoi tukea vaikeimmallakin hetkellä. En ole sen tyylinen ihminen, että jäisin itsesääliin rypemään, vaan hankin itselleni kaiken mahdollisen avun ja tuen. Liityin Äimä ry:hyn, perustin kotiäitiryhmän facebookiin ja hain aktiivisesti vertaistukea. Sitä löytyikin yllättävistä suunnista.
Alkuun en voinut ajatellakaan että perheemme vielä kasvaisi, enkä kyllä pitänyt sitä edes todennäköisenä. Päätimme mieheni kanssa että annamme lapsiasian Korkeamman käsiin, sillä yhtään noista kerran vuodessa kypsyvästä mahdollisuudesta emme halua heittää hukkaan.

Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että prinsessamme ehti juuri täyttää vuoden, kun toinen ilmoitti tulostaan. Pelästyin, kauhistuin. Näinkö pian? Miten selviän? Olenko edes toipunut masennuksestani kunnolla?

Nyt kun tuosta positiivisesta testistä on kulunut kolme viikkoa, tunnen itseni lähinnä alistuneeksi. En muutakaan voi kun odottaa ja luottaa, että kaikki menee hyvin. Ja jos ei mene hyvin, siitäkin selvitään.

Minulla on ollut todella kamalat pahoinvoinnit, ilman oksentelua. Yhtenä aamunakin istuin kaksi tuntia vessan lattialla valmiina oksentamaan, ja samalla yritin viihdyttää tyttöä. Ei ensimmäisessä odotuksessa näin voimakkaita olotiloja ollut. Huimausta toisinaan, jatkuvaa väsymystä, kiukkuisuutta ja hermojen menetystä. Päivällä on energinen olo, ja suunnittelen mitä kaikkea illalla saankaan aikaan. Mutta kun tulee ilta, en jaksa eväänikään liikauttaa. Eikä tilannetta helpota tytön itkeminen ja kiukuttelu. En saa askelta astua ettei tyttö alkaisi kitisemään. Äitin tyttö. Ja isi kyllä hoitaisi, kunhan kotiutuisi töistä tai saisi omat hommansa tehtyä.

Nämä iltatunnit on omaa aikaani. Tyttö menee kahdeksalta nukkumaan, ja sen jälkeen olen vapaa tekemään mitä haluan. Jos jaksan, teen ne kotihommat loppuun, mitkä on jääny kesken tytön alkaessa kiukuttelemaan. Tänään leikkelin kangastilkkuja n. 100 kpl....aikomuksenani ommella tilkkutyynyt sohvallemme.

Nyt alkaa taas paha olo kutitella kurkkua, vaikka tunti sitten söin riisimuroja ja jogurttia. Saa nähdä millaiseksi paisun tän odotuksen aikana, kun jatkuvasti pitää olla syömässä jotain. Hapankorppuja menee päivän aikana aikamoinen kasa, ja ne alkavat jo maistua puulta. Tomaatti maistui tänään hyvälle, oiskohan niitä vielä jääkaapissa?

Tänään nukuin puolitoista tuntia päiväunia, ja nyt olen taas ihan valmis nukkumaan. Ei kai se muu auta kuin painua pehkuihin.