27.5
Itkettää, mutta en tiedä syytä.
Huono olo. maha kipeä, mutta en tiedä siihenkään syytä.
Pelkäsin tänään että nyt vauva tulee kesken. Tai nyt mulla on raskausmyrkytys, tai jotain. Aamupäivällä ei ollut mitään, mutta iltapäivällä tuli yhtäkkiä ihan kamala olo. Jos söin jotain, alkoi mahaan koskea ja oksettaa.
Nyt just äsken söin iltapalaksi ruisleipää, ja ainakin vielä on ihan hyvä olo. Ehkä se oli joku ohimenevä vatsapöpö.
Laitoin eilen hoitopöydän ostoilmoituksen kirppissivustolle, ja tänään haimme miehen kanssa jo ihanan hoitopöydän meille. Tummanruskea ja melkein uudenveroinen. Ei taida olla hankintalistalla enää kuin kaksostenrattaat.
maanantai 27. toukokuuta 2013
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Sunnuntai 26.5
Mä rakastan tätä mun mahaa. Ihanaa kun ei tarvi piilotella kokoaan löysiin vaatteisiin, vaan saa olla ylpeänä maha pystyssä. Menneellä viikolla oli rakenneultra, ja olihan siellä kaikki kunnossa. Turhaan pelkäsin. Kaikki elimet paikallaan, sydän sykki niinkuin pitääkin, ja kädet ja jalat oikeassa järjestyksessä. Niin...kyllähän se sukupuolikin selvisi, mutten taida tänne paljastaa. Isovanhemmille kyllä kerroin, vaikka niin uhosin että saa olla yllätys. :)
Varastoa siivotessa olen käynyt vauvanvaatteita läpi ja erotellut ne tytön ja pojan vaatteisiin. Tekis mieli jo pestä ja laittaa kaappiin valmiiksi, mutta se taitaa olla vielä liian aikaista. Oi että...odotan ihan innolla tulevaa perheenjäsentä.
Tyttökin osaa jo sanoa missä meidän vauva on. Taputtaa mun mahaa ja välillä painaa päänsä mahaa vasten. Ihana. Vaikka ei hän taida oikeasti ymmärtää että siellä on oikea vauva, kun välillä se vauva on hänen massussaan tai isin mahassa.
Miehen kanssa on kaikki hyvin. Olen oikeasti onnellinen. Mulla on niin hyvä aviomies ettei parempaa voi olla, vaikka tietysti jotkut ominaisuudet joskus ärsyttää. Niiden kanssa on vain opittava elämään. Kun itse muistaa helliä ja paapoa miestä, niin mieskin on paljon ymmärtäväisempi ja läheisempi. Meillä pussaillaan ja halaillaan joka päivä paljon. Toisin kuin lapsuudenkodissani. Haluan opettaa lapsilleni että toisesta välittämisen voi ja saa näyttää. Niinkuin kaikki muutkin tunteet. (missä on itselläni vielä vähän opeteltavaa)
Vielä viikko, ja sitten palaan töihin hetkeksi. Tuntuu melkein kuin en olisi poissa ollutkaan. Ihan mukavaa mennä takaisin vähäksi aikaa. Nyt nautin viimeisistä vapaapäivistäni....siivoten ja järjestellen paikkoja.
Mä rakastan tätä mun mahaa. Ihanaa kun ei tarvi piilotella kokoaan löysiin vaatteisiin, vaan saa olla ylpeänä maha pystyssä. Menneellä viikolla oli rakenneultra, ja olihan siellä kaikki kunnossa. Turhaan pelkäsin. Kaikki elimet paikallaan, sydän sykki niinkuin pitääkin, ja kädet ja jalat oikeassa järjestyksessä. Niin...kyllähän se sukupuolikin selvisi, mutten taida tänne paljastaa. Isovanhemmille kyllä kerroin, vaikka niin uhosin että saa olla yllätys. :)
Varastoa siivotessa olen käynyt vauvanvaatteita läpi ja erotellut ne tytön ja pojan vaatteisiin. Tekis mieli jo pestä ja laittaa kaappiin valmiiksi, mutta se taitaa olla vielä liian aikaista. Oi että...odotan ihan innolla tulevaa perheenjäsentä.
Tyttökin osaa jo sanoa missä meidän vauva on. Taputtaa mun mahaa ja välillä painaa päänsä mahaa vasten. Ihana. Vaikka ei hän taida oikeasti ymmärtää että siellä on oikea vauva, kun välillä se vauva on hänen massussaan tai isin mahassa.
Miehen kanssa on kaikki hyvin. Olen oikeasti onnellinen. Mulla on niin hyvä aviomies ettei parempaa voi olla, vaikka tietysti jotkut ominaisuudet joskus ärsyttää. Niiden kanssa on vain opittava elämään. Kun itse muistaa helliä ja paapoa miestä, niin mieskin on paljon ymmärtäväisempi ja läheisempi. Meillä pussaillaan ja halaillaan joka päivä paljon. Toisin kuin lapsuudenkodissani. Haluan opettaa lapsilleni että toisesta välittämisen voi ja saa näyttää. Niinkuin kaikki muutkin tunteet. (missä on itselläni vielä vähän opeteltavaa)
Vielä viikko, ja sitten palaan töihin hetkeksi. Tuntuu melkein kuin en olisi poissa ollutkaan. Ihan mukavaa mennä takaisin vähäksi aikaa. Nyt nautin viimeisistä vapaapäivistäni....siivoten ja järjestellen paikkoja.
maanantai 20. toukokuuta 2013
Mies nappasi eilen minusta ja mahasta kuvan. Oikeastaan ihan järkyttävän iso maha jo. Ihankuin olisin ihan viimeisilläni. Suurin osa tuosta mahasta on vanhoja rasvakerroksia, jotka pitäisi vauvan synnyttyä saada pois. Todellisuudessa mulle ei ole raskauden aikana tullut vielä kuin yksi kilo painoa lisää.
Soitin tänään Koksiin synnärille ja varmistin mun rakenneultra-ajan. Ne oli vahingossa antanu kaksi aikaa, joten nyt menenkin jo tän viikon torstaina sinne. Jee, odotan innolla. Miestä en edes yritä saada mukaan, kun ei se kuitenkaan lähde kun on just aloittanut uudessa työpaikassa. Taas pitää ajella Loviisan kautta ja viedä tyttö mummin hoitoon ultran ajaksi. Sitä kautta tulee 50 km pidempi matka. Harmittaa kun ei ole sukulaisia tai muita läheisiä lähellä, kuka voisi hoitaa tyttöä välillä.
lauantai 18. toukokuuta 2013
18.5
Olipas ihana päivä. Appivanehmmat tuli meille aamulla ja lupasivat hoitaa tyttöä, minä ja mies saisimme tehdä mitä haluaisimme. No, onhan noita tekemättömiä töitä. Sain tehtyä kasvimaalle kehikon ja kylvettyä siemenet. Porkkanaa, jäävuorisalaattia, tilliä ja herneitä. Saa nähdä mitä mullasta nousee.
Pitkin päivää alavatsallani tuntui painetta...ei kipua. Ilmeisesti supistuksia. Anoppi pelkäsi ja komensi mua lepäämään, ja levossa tunne menikin ohi. Nyt illalla vähän pelkäsin jo itsekin, ettei vauveli vain tulisi liian aikaisin ulos.
Joku hormonimyrsky mussa on ollut, kun kaikki tuntuu niin ihanalta. Mies on maailman paras aviomies ja isi, tyttö on ihanampi kuin mikään ikinä voi olla, koti on rakas paikka, mikään ei tunnu ankealta. Olin kuukauden tauon jälkeen terapiassa, ja olo oli aika vaivautunut. Olisin voinut lähteä ensimmäisen viiden minuutin jälkeen sieltä pois. Ei meillä ollut oikein mitään puhuttavaa. Sanotaanko että ihan turhaa rahanmenoa. Juteltiin sellaisista asioista mistä voisin puhua melkein kenen kanssa tahansa. Otin kuitenkin seuraavan ajan kuukauden päähän. Katsotaan mikä oloni on silloin.
Olo on ollut kaikin puolin hyvä. Sokeriarvoissa ei edelleenkään ole mitään vikaa, eikä verenpainekaan ole liian korkea. Väsynyt olen, ja päiväunet on pakko nukkua joka päivä. Hemoglobiinista en tiedä onko se noussut, mutta rautaa olen ainakin popsinut päivittäin.
Sellaista tänne tänään kuuluu. Kaikki hyvin siis. :)
Olipas ihana päivä. Appivanehmmat tuli meille aamulla ja lupasivat hoitaa tyttöä, minä ja mies saisimme tehdä mitä haluaisimme. No, onhan noita tekemättömiä töitä. Sain tehtyä kasvimaalle kehikon ja kylvettyä siemenet. Porkkanaa, jäävuorisalaattia, tilliä ja herneitä. Saa nähdä mitä mullasta nousee.
Pitkin päivää alavatsallani tuntui painetta...ei kipua. Ilmeisesti supistuksia. Anoppi pelkäsi ja komensi mua lepäämään, ja levossa tunne menikin ohi. Nyt illalla vähän pelkäsin jo itsekin, ettei vauveli vain tulisi liian aikaisin ulos.
Joku hormonimyrsky mussa on ollut, kun kaikki tuntuu niin ihanalta. Mies on maailman paras aviomies ja isi, tyttö on ihanampi kuin mikään ikinä voi olla, koti on rakas paikka, mikään ei tunnu ankealta. Olin kuukauden tauon jälkeen terapiassa, ja olo oli aika vaivautunut. Olisin voinut lähteä ensimmäisen viiden minuutin jälkeen sieltä pois. Ei meillä ollut oikein mitään puhuttavaa. Sanotaanko että ihan turhaa rahanmenoa. Juteltiin sellaisista asioista mistä voisin puhua melkein kenen kanssa tahansa. Otin kuitenkin seuraavan ajan kuukauden päähän. Katsotaan mikä oloni on silloin.
Olo on ollut kaikin puolin hyvä. Sokeriarvoissa ei edelleenkään ole mitään vikaa, eikä verenpainekaan ole liian korkea. Väsynyt olen, ja päiväunet on pakko nukkua joka päivä. Hemoglobiinista en tiedä onko se noussut, mutta rautaa olen ainakin popsinut päivittäin.
Sellaista tänne tänään kuuluu. Kaikki hyvin siis. :)
maanantai 13. toukokuuta 2013
maanantai 13.5
Näin viime yötä unta, että en ollutkaan raskaana vaan se oli ollut vain unta. En tiedä onko tuo syynä, mutta koko tämän päivän mulla on ollut tunne, ettei vauvalla ole kaikki hyvin. Makasin sohvalla kauan ja yritin tunnistaa liikkeitä, mutta ei sieltä mitään kuulu. Huomenna on tytön neuvola, ja ajattelin kysyä terkkarilta josko hän kuuntelisi maha-asukin sydänäänet. Pelottaa.
Näin viime yötä unta, että en ollutkaan raskaana vaan se oli ollut vain unta. En tiedä onko tuo syynä, mutta koko tämän päivän mulla on ollut tunne, ettei vauvalla ole kaikki hyvin. Makasin sohvalla kauan ja yritin tunnistaa liikkeitä, mutta ei sieltä mitään kuulu. Huomenna on tytön neuvola, ja ajattelin kysyä terkkarilta josko hän kuuntelisi maha-asukin sydänäänet. Pelottaa.
torstai 9. toukokuuta 2013
Torstai 9.5
Kävästiinpä taas Tuusulassa, tällä kertaa kummipojan synttäreillä. Meinas olla hankalaa lähtö sinne, kun mies ei malttais olla tekemättä kotaprojektiaan. Oishan me tytön kanssa päästy kahdestaankin, mutta kyllä tuo ukkokin sit viimein suostui lähtemään mukaan.
Musta tuntuu että olen pullahtanut ja turvonnut parin päivän aikana hirveesti. Ihan ku olisin jo viimeisilläni raskaana. Huh...olo alkaa olla tukala varsinkin jos on kuuma päivä. Siskoni mittasi verensokerini, ja säikähdin kun lukema oli jotain 18. Luulin ettei sellasia lukemia olekaan.....
No, kävin pesemässä kakkutaikinat käsistäni, ja mittasimme uudelleen...johan oli luku normaalimpi. :) Ei minulla ole ollut kertaakaan liian korkeita lukemia, eli ei taida olla raskausdiabetekseni kovin hankalaa mallia.
Tänään olin tytön kanssa pihalla, kun yhtäkkiä vatsa kovettui....siis supisti...ensimmäisen kerran tässä odotuksessa. Myöhemmin kolme kertaa uudelleen. Enkä edes tehnyt mitään ihmeellistä mikä olisi ne aiheuttanut. Harjoitussuppareita ne tais olla, vaikken tiennytkään että niitä voi tulla jo näin aikaisessa vaiheessa. Mulla on nyt viikkoja 18+4.
Nukkuminen alkaa tuntua pikkusen jo hankalalta, kun vatsallaan olo ei enää onnistu. Se kun on mulle kaikkein mieluisin nukkuma-asento. Kääntyilen ja kierin pitkin yötä ja etsin hyvää nukkumisasentoa. Täytyy kai ottaa kasa tyynyjä taas käyttöön, niinkuin ensimmäistä odottaessa. Niitä asettelemalla sinne sun tänne sain hyvän asennon itselleni.
Nyt yritän hetken keksiä jotain ajankulua ennen nukkumaanmenoa. Ihan vielä en viitsi kömpiä sänkyyn, ettei uni lopu puolen yön jälkeen kesken. Kiitos kun kuuntelit minua taas tänään. (ois kiva tietää kuka näitä juttuja viitsii lukea????)
Kävästiinpä taas Tuusulassa, tällä kertaa kummipojan synttäreillä. Meinas olla hankalaa lähtö sinne, kun mies ei malttais olla tekemättä kotaprojektiaan. Oishan me tytön kanssa päästy kahdestaankin, mutta kyllä tuo ukkokin sit viimein suostui lähtemään mukaan.
Musta tuntuu että olen pullahtanut ja turvonnut parin päivän aikana hirveesti. Ihan ku olisin jo viimeisilläni raskaana. Huh...olo alkaa olla tukala varsinkin jos on kuuma päivä. Siskoni mittasi verensokerini, ja säikähdin kun lukema oli jotain 18. Luulin ettei sellasia lukemia olekaan.....
No, kävin pesemässä kakkutaikinat käsistäni, ja mittasimme uudelleen...johan oli luku normaalimpi. :) Ei minulla ole ollut kertaakaan liian korkeita lukemia, eli ei taida olla raskausdiabetekseni kovin hankalaa mallia.
Tänään olin tytön kanssa pihalla, kun yhtäkkiä vatsa kovettui....siis supisti...ensimmäisen kerran tässä odotuksessa. Myöhemmin kolme kertaa uudelleen. Enkä edes tehnyt mitään ihmeellistä mikä olisi ne aiheuttanut. Harjoitussuppareita ne tais olla, vaikken tiennytkään että niitä voi tulla jo näin aikaisessa vaiheessa. Mulla on nyt viikkoja 18+4.
Nukkuminen alkaa tuntua pikkusen jo hankalalta, kun vatsallaan olo ei enää onnistu. Se kun on mulle kaikkein mieluisin nukkuma-asento. Kääntyilen ja kierin pitkin yötä ja etsin hyvää nukkumisasentoa. Täytyy kai ottaa kasa tyynyjä taas käyttöön, niinkuin ensimmäistä odottaessa. Niitä asettelemalla sinne sun tänne sain hyvän asennon itselleni.
Nyt yritän hetken keksiä jotain ajankulua ennen nukkumaanmenoa. Ihan vielä en viitsi kömpiä sänkyyn, ettei uni lopu puolen yön jälkeen kesken. Kiitos kun kuuntelit minua taas tänään. (ois kiva tietää kuka näitä juttuja viitsii lukea????)
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Sunnuntai 5. toukokuuta.
Kävin perjantaina neuvolassa. Voi sitä helpotuksen tunnetta, kun kuulin vauvan sydänäänet. Pelkäsin ettei niitä kuuluisi, sillä en ollut tuntenut vauvan liikkeitä muutamaan päivään. terkkari tosin sanoi, ettei monikaan äiti tunne liikkeitä tässä vaiheessa. Onneksi kaikki näyttäisi olevan hyvin.
Mitattiin verenpaine, joka oli ihan hyvä. Esikoisen odotuksessa paineeni nousivat huimiin lukemiin, ja sen vuoksi olin erityisseurannassa. Luultavasti korkeat lukemat johtuivat silloisesta ahdistuksestani.
Painoni ei ole edelleenkään noussut yhtään. Lukema on kilon vähemmän kuin ensimmäisessä punnituksessa. Ei kyllä tarvisi tullakaan ylimääräistä kovin paljoa, kun sitä on jo ennestäänkin aivan liikaa. No, siihen voin vain minä itse vaikuttaa.
Suurin yllätys oli hemoglobiini. Olen kyllä joutunut rautaa syömään ennenkin, mutta silti vähän säikähdin lukemaa. Niin taisi terkkarikin säikähtää, kun piti ottaa uusi verikoe. No, hb oli 93. Kuukausi sitten se oli vielä 123. Kävin siis ostamassa rautaa samantien. Mies vitsaili, että oisit halvemmalla päässyt kun olisin mennyt nuolemaan autotallin lattian puhtaaksi. :)
Ihme kun en ole olossani huomannut anemiaani. Olenhan toki ollut väsynyt, mutta en sen väsyneempi kuin alkuraskaudessakaan, ja silloin hb oli normaali. Kysyin terkkarilta, voisiko jatkuva päänsärkyni johtua tuosta. Ehkä, ehkä ei. En saanut kunnon vastausta.
Olen taas miettinyt vauvalle nimeä. Alkaa jo olla aika lailla selvää kummankin sukupuolen osalta.
Olen jo sopinut anoppini kanssa ensi joulun järjestelyistä. Minun ei tarvitse stressata jouluvalmisteluista yhtään, vaan pääsemme valmiin pöydän ääreen mummolaan. Eikös olekin ajoissa suunniteltu joulunvietto? Kummilasten joululahjatkin voisi jo ostaa, ettei tule niistä paineita syksyllä. Kun vauva syntyy, en halua minkäänlaisia paineita harteilleni. Mitään remontteja yms. ei elokuun jälkeen meillä aloiteta, sen jo mieskin lupasi. Tyttö kun syntyi, meillä oli olkkariremppa kesken. Ja sekös aiheutti aikamoiset paineet miehelle ja minullekin. Remppa piti saada valmiiksi ennen ristiäisiä.
Olen aika innoissani kaikesta tulevasta. Hirveästi tekisi mieli touhuta ja järjestellä paikkoja, mutten oikein jaksa ja ehdi. Monta hommaa on nytkin kesken. Yritän olla stressaamatta.
Kävin perjantaina neuvolassa. Voi sitä helpotuksen tunnetta, kun kuulin vauvan sydänäänet. Pelkäsin ettei niitä kuuluisi, sillä en ollut tuntenut vauvan liikkeitä muutamaan päivään. terkkari tosin sanoi, ettei monikaan äiti tunne liikkeitä tässä vaiheessa. Onneksi kaikki näyttäisi olevan hyvin.
Mitattiin verenpaine, joka oli ihan hyvä. Esikoisen odotuksessa paineeni nousivat huimiin lukemiin, ja sen vuoksi olin erityisseurannassa. Luultavasti korkeat lukemat johtuivat silloisesta ahdistuksestani.
Painoni ei ole edelleenkään noussut yhtään. Lukema on kilon vähemmän kuin ensimmäisessä punnituksessa. Ei kyllä tarvisi tullakaan ylimääräistä kovin paljoa, kun sitä on jo ennestäänkin aivan liikaa. No, siihen voin vain minä itse vaikuttaa.
Suurin yllätys oli hemoglobiini. Olen kyllä joutunut rautaa syömään ennenkin, mutta silti vähän säikähdin lukemaa. Niin taisi terkkarikin säikähtää, kun piti ottaa uusi verikoe. No, hb oli 93. Kuukausi sitten se oli vielä 123. Kävin siis ostamassa rautaa samantien. Mies vitsaili, että oisit halvemmalla päässyt kun olisin mennyt nuolemaan autotallin lattian puhtaaksi. :)
Ihme kun en ole olossani huomannut anemiaani. Olenhan toki ollut väsynyt, mutta en sen väsyneempi kuin alkuraskaudessakaan, ja silloin hb oli normaali. Kysyin terkkarilta, voisiko jatkuva päänsärkyni johtua tuosta. Ehkä, ehkä ei. En saanut kunnon vastausta.
Olen taas miettinyt vauvalle nimeä. Alkaa jo olla aika lailla selvää kummankin sukupuolen osalta.
Olen jo sopinut anoppini kanssa ensi joulun järjestelyistä. Minun ei tarvitse stressata jouluvalmisteluista yhtään, vaan pääsemme valmiin pöydän ääreen mummolaan. Eikös olekin ajoissa suunniteltu joulunvietto? Kummilasten joululahjatkin voisi jo ostaa, ettei tule niistä paineita syksyllä. Kun vauva syntyy, en halua minkäänlaisia paineita harteilleni. Mitään remontteja yms. ei elokuun jälkeen meillä aloiteta, sen jo mieskin lupasi. Tyttö kun syntyi, meillä oli olkkariremppa kesken. Ja sekös aiheutti aikamoiset paineet miehelle ja minullekin. Remppa piti saada valmiiksi ennen ristiäisiä.
Olen aika innoissani kaikesta tulevasta. Hirveästi tekisi mieli touhuta ja järjestellä paikkoja, mutten oikein jaksa ja ehdi. Monta hommaa on nytkin kesken. Yritän olla stressaamatta.
keskiviikko 1. toukokuuta 2013
Vappu
Niin se on tämäkin päivä mennyt, ja monta muutakin päivää niin, ettei mukana meinaa pysyä. Ihankuin jostain olisi tullut ylimääräistä energiaa, kun niin olen saanut niin paljon aikaiseksi. Piha on nyt melkein kokonaan sulanut, ja olen jonkun verran saanut haravoitua. Ihanaa päästä puutarhan kimppuun. Viime syksynä istuttamani kukkasipulit kasvavat hienosti. Harmittaa vaan kun ei saada tuota nurmikkoa vielä laitettua, mutta joku sanoikin että se kannattaa laittaa mieluummin syksyllä. Ei kuulema tarvi kastella niin paljon kun talvea vasten kylvää siemenet.
Lapsimessuilla tuli käytyä Helsingissä. Viisi tuntia hurahti hetkessä, ja jaloissa tuntui se askelten määrä.
Jotain ikävääkin...mulla todettiin raskausdiabetes. Kävin sokerirasituksessa, ja kahden tunnin sokerit oli liian korkeella. Diagnoosi napsahti heti. Olen nyt mittaillut ahkerasti sokereita kotona, eikä kertaakaan vielä ole ollut arvo liian korkealla. No, tuleepahan tarkkailtua syömisiä enemmän.
Sain toissapäivänä työpaikkani johtajalta positiivisen puhelun. Mulle on kertynyt äitiyslomallakin lomapäiviä, ja kun niitä oli ennestäänkin jäänyt säästöön, mulla on tällä hetkellä 35 vuosilomapäivää. Olen siis kesä-heinäkuun töissä, ja jään sitten vuosilomalle, kunnes äitiysloma alkaa. Hieno juttu. Luulin etten saa elokuulta rahaa mistään.
Odotus on sujunut hienosti. Pahoinvointi on ohi, ja muutenkin olo on hyvä. Välillä olen huolissani kun vatsassa ei tunnu mitään liikettä, mutta lohduttaudun sillä ettei liikkeiden tarvikaan vielä tuntua. Kyllä vauveli välillä on potkaissut niin että tuntuu. Perjantaina on neuvola, sitten taas kuulen onko kaikki kunnossa.
Eilen illalla löhöilin terassin riippumatossa villaviltin alla ja katselin pihaa, kotaa jonka ikkunasta loimotti nuotion tuli, ja miestäni....tunsin itseni äärettömän onnelliseksi. Sanoin sen ääneenkin miehelleni. Elämäni ei voisi olla paremmin. Minulla on kaikki mitä olen toivonutkin. Oma lapsi on parasta mitä ikinä olen saanut, ja toinenkin tulossa. Ihana ja rakas mies, oma talo, työpaikka, mahdollisuuksia toteuttaa itseäni. Mitä muuta voisin toivoa?
Niin se on tämäkin päivä mennyt, ja monta muutakin päivää niin, ettei mukana meinaa pysyä. Ihankuin jostain olisi tullut ylimääräistä energiaa, kun niin olen saanut niin paljon aikaiseksi. Piha on nyt melkein kokonaan sulanut, ja olen jonkun verran saanut haravoitua. Ihanaa päästä puutarhan kimppuun. Viime syksynä istuttamani kukkasipulit kasvavat hienosti. Harmittaa vaan kun ei saada tuota nurmikkoa vielä laitettua, mutta joku sanoikin että se kannattaa laittaa mieluummin syksyllä. Ei kuulema tarvi kastella niin paljon kun talvea vasten kylvää siemenet.
Lapsimessuilla tuli käytyä Helsingissä. Viisi tuntia hurahti hetkessä, ja jaloissa tuntui se askelten määrä.
Jotain ikävääkin...mulla todettiin raskausdiabetes. Kävin sokerirasituksessa, ja kahden tunnin sokerit oli liian korkeella. Diagnoosi napsahti heti. Olen nyt mittaillut ahkerasti sokereita kotona, eikä kertaakaan vielä ole ollut arvo liian korkealla. No, tuleepahan tarkkailtua syömisiä enemmän.
Sain toissapäivänä työpaikkani johtajalta positiivisen puhelun. Mulle on kertynyt äitiyslomallakin lomapäiviä, ja kun niitä oli ennestäänkin jäänyt säästöön, mulla on tällä hetkellä 35 vuosilomapäivää. Olen siis kesä-heinäkuun töissä, ja jään sitten vuosilomalle, kunnes äitiysloma alkaa. Hieno juttu. Luulin etten saa elokuulta rahaa mistään.
Odotus on sujunut hienosti. Pahoinvointi on ohi, ja muutenkin olo on hyvä. Välillä olen huolissani kun vatsassa ei tunnu mitään liikettä, mutta lohduttaudun sillä ettei liikkeiden tarvikaan vielä tuntua. Kyllä vauveli välillä on potkaissut niin että tuntuu. Perjantaina on neuvola, sitten taas kuulen onko kaikki kunnossa.
Eilen illalla löhöilin terassin riippumatossa villaviltin alla ja katselin pihaa, kotaa jonka ikkunasta loimotti nuotion tuli, ja miestäni....tunsin itseni äärettömän onnelliseksi. Sanoin sen ääneenkin miehelleni. Elämäni ei voisi olla paremmin. Minulla on kaikki mitä olen toivonutkin. Oma lapsi on parasta mitä ikinä olen saanut, ja toinenkin tulossa. Ihana ja rakas mies, oma talo, työpaikka, mahdollisuuksia toteuttaa itseäni. Mitä muuta voisin toivoa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)