Keskiviikko 27.2.2013

Raskas olo. Ei tee mieli syödä mitään, mutta ihan pakko on jotain tunkea kurkusta alas. En halua pahaa oloa, sitä etovaa oloa vatsanpohjassa eikä mitään tule kuitenkaan ulos.

Tässä sitä ollaan taas tilanteessa, jota en olisi kaksi vuotta sitten uskonut toteutuvaksi koskaan. Takana vuosien lapsettomuus, joka ei tosin täysin johtunut itsestäni. Jotenkin kuitenkin päähäni iskostui, etten voi koskaan saada lapsia. Lapsettomuustutkimuksetkin jäivät kesken.

Ensimmäinen odotukseni oli täysi yllätys. Naistenpolin lääkäri sen totesi, kun olin jatkamassa omia tutkimuksiani. Minulla on polykystiset munasarjat jotka aiheuttavat erilaisia oireita. Mm. lääkärin arvion mukaan munasolu irtoaa kerran vuodessa.

Ensimmäinen odotukseni sujui hienosti. Odotukset olivat korkealla, olinhan aina haaveillut saavani lapsia. Olen aina hoitanut muiden lapsia niin vapaa-ajalla kuin työksenikin, joten uskoin että minusta tulee erinomainen äiti. Asiat eivät menneet kuitenkaan kuten olin ajatellut. Vanha vuosien takainen vaivani, masennus, hiipi takaisin, ja romahdin kun tyttöni oli kastettu ja juhlat juhlittu. Tsemppasin itseäni siihen asti, suunnittelin ja touhusin kaiken aikaa, sillä halusin täydelliset ristiäiset. Painetta lisäsi ristiäisten yhteydessä toimitettu avioliittoon vihkiminen. Avioliitto kruunasi täydellisen perheen kuvitelman.

Selvisin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta terveydenhoitajan ja perhetyöntekijöiden tuella. Erityisen kiitoksen ansaitsee siskoni, joka on neljän pojan äiti. Hän jaksoi tukea vaikeimmallakin hetkellä. En ole sen tyylinen ihminen, että jäisin itsesääliin rypemään, vaan hankin itselleni kaiken mahdollisen avun ja tuen. Liityin Äimä ry:hyn, perustin kotiäitiryhmän facebookiin ja hain aktiivisesti vertaistukea. Sitä löytyikin yllättävistä suunnista.
Alkuun en voinut ajatellakaan että perheemme vielä kasvaisi, enkä kyllä pitänyt sitä edes todennäköisenä. Päätimme mieheni kanssa että annamme lapsiasian Korkeamman käsiin, sillä yhtään noista kerran vuodessa kypsyvästä mahdollisuudesta emme halua heittää hukkaan.

Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että prinsessamme ehti juuri täyttää vuoden, kun toinen ilmoitti tulostaan. Pelästyin, kauhistuin. Näinkö pian? Miten selviän? Olenko edes toipunut masennuksestani kunnolla?

Nyt kun tuosta positiivisesta testistä on kulunut kolme viikkoa, tunnen itseni lähinnä alistuneeksi. En muutakaan voi kun odottaa ja luottaa, että kaikki menee hyvin. Ja jos ei mene hyvin, siitäkin selvitään.

Minulla on ollut todella kamalat pahoinvoinnit, ilman oksentelua. Yhtenä aamunakin istuin kaksi tuntia vessan lattialla valmiina oksentamaan, ja samalla yritin viihdyttää tyttöä. Ei ensimmäisessä odotuksessa näin voimakkaita olotiloja ollut. Huimausta toisinaan, jatkuvaa väsymystä, kiukkuisuutta ja hermojen menetystä. Päivällä on energinen olo, ja suunnittelen mitä kaikkea illalla saankaan aikaan. Mutta kun tulee ilta, en jaksa eväänikään liikauttaa. Eikä tilannetta helpota tytön itkeminen ja kiukuttelu. En saa askelta astua ettei tyttö alkaisi kitisemään. Äitin tyttö. Ja isi kyllä hoitaisi, kunhan kotiutuisi töistä tai saisi omat hommansa tehtyä.

Nämä iltatunnit on omaa aikaani. Tyttö menee kahdeksalta nukkumaan, ja sen jälkeen olen vapaa tekemään mitä haluan. Jos jaksan, teen ne kotihommat loppuun, mitkä on jääny kesken tytön alkaessa kiukuttelemaan. Tänään leikkelin kangastilkkuja n. 100 kpl....aikomuksenani ommella tilkkutyynyt sohvallemme.

Nyt alkaa taas paha olo kutitella kurkkua, vaikka tunti sitten söin riisimuroja ja jogurttia. Saa nähdä millaiseksi paisun tän odotuksen aikana, kun jatkuvasti pitää olla syömässä jotain. Hapankorppuja menee päivän aikana aikamoinen kasa, ja ne alkavat jo maistua puulta. Tomaatti maistui tänään hyvälle, oiskohan niitä vielä jääkaapissa?

Tänään nukuin puolitoista tuntia päiväunia, ja nyt olen taas ihan valmis nukkumaan. Ei kai se muu auta kuin painua pehkuihin.