perjantai 29. maaliskuuta 2013

29.3 Pitkäperjantai

Todella tuntuu pitkältä tää päivä. Aamusta asti olen ollut masentunut ja ahdistunut, enkä tiedä syytä. Kävin ihanassa säässä lenkillä YKSIN jo ennen yhdeksää. Ihan hetken pystyin nauttimaan auringosta, mutta muuten ei kyllä mielialaan auttanut ollenkaan. Nukuin päiväunet miehen kainalossa. Siivosin koko talon, imuroin ja pesin lattiat, ja mies kävi tamppaamassa matot. Soitin pianoa, piirsin/maalasin yrittäen tyhjentää mieleni samalla....ihan hetkellisesti olen pystynyt unohtamaan ahdistukseni, mutta aina se palaa.

Miehen kanssa tuli alkuillasta riitaa, ja se päätyi siihen (onneksi) että mies käski minun mennä askartelemaan omaan soppeeni. (varaston nurkassa) Kaksi tuntia vierähti siellä ilman ahdistusta, mutta taas se palasi kun lopetin mukavat puuhat. (nyt mies pitää mykkäkoulua)

En tiedä todellakaan mikä mulla nyt on? En saa kiinni mistään tunteesta tai tapahtumasta, mikä tän pahan olon aiheuttaa. Tai ehkä olen vain ollut liian kauan kotona. Kunhan tää ei vaan jäisi päälle. Onneksi heti pääsiäisen jälkeen minulla on aika neuvolaan th:lle ja lääkärille. Pitää ottaa puheeksi siellä.

Kiitos sinulle joka jaksoit lukea vuodatukseni.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Tiistai 26.2

Pari vähän surkeampaa päivää takana. Toissayönä heräsin mielettömään päänsärkyyn. Pyörin ja hyörin sängyssä, hieroin niskaa joka on jumissa, yritin saada unta. Ei tullut mitään. Eikä meillä ollut paracetamolia. parin tuskaisen tunnin jälkeen uskalsin ottaa ibumaxin. Luotan siihen ettei yksi kpl aiheuta mitään vakavaa  pikkuiselle. Sen jälkeen sain nukuttua pari tuntia olkkarin sohvalla, kunnes tyttö heräsi kuudelta.

Päivä oli jo pilalla. Päätä särki edelleen. Yritin ulkona haukkailla happea niin että se helpottaisi, mutta ei. Ruokaa tehdessäni yhtäkkiä minua huimasi, ja säikähdin tosissaan. En kai minä voi pyörtyä kun mulla on neljä lasta hoidettavana. Muistin terapeutin ohjeen: Kun tulee ahdistava/pelottava olo, mieti liittyykö se johonkin aiemmin koettuun tilanteeseen. Kun minulla oli pahin masennus päällä, sain paniikkioireita heti jos vähän heikotti tai huippasi. Ehkä se tunne pulpahti sieltä pintaan. Eihän minulla nyt oikeasti mitään hätää ollut.

Loppupäivä meni vähän paremmin, kun mies kävi töistä palatessaan hakemassa minulle oikeanlaista särkylääkettä.

Viime yön nukuin aika hyvin, ja aamupäiväkin meni ihan kohtuullisesti lasten kanssa ulkoillessa. Päivällä olin todella väsynyt. Nukuin hetken olkkarin sohvalla, sen mitä tyttö antoi nukkua. Hän on alkanut nukkumaan päivällä vain vajaan tunnin unia. Hoitolapset vetävät sikeitä joka päivä oikein kunnolla.
No,päiväunet jäivät minulla lyhyiksi, ja sen jälkeen oli todella tokkurainen olo. Eikä se ole parantunut koko iltana. Tunsin jopa masennusta. Hetken ahdisti. En tiedä mikä. Ehkä olen ollut liian kauan kotona käymättä missään. Jotain pitäisi keksiä, mutta kun tuota miestä on niin vaikea saada mihinkään. Voisinhan mennä yksinkin, mutta tyttö on otettava mukaan, että mies saa tehdä omaa projektiaan rauhassa. Nyt meillä on vain yksi auto, joten menotkin on sovitettava miehen työvuorojen mukaan.
Jospa pääsiäisenä pääsisi johonkin tuulettumaan. Sitä odotellessa.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Sunnuntai 24.3

Mielettömän ihana keväinen sää, mutta tämä äiti ei jaksanut ulos ennenkuin mies melkein pakotti. Imuria yritin heilutella, mutta en jaksanut kuin huoneen kerrallaan. Olkkarin jälkeen istahdin lattialle väsyneenä ja itkin. Kertakaikkiaan voimat pois....Jumppakin jäi väliin.

Mies yritti korjata pyykkikonetta. Kamalasti tulikin moskaa sen sisältä, mutta eipä tuo auttanut. Hajalla mikä hajalla. Katottiin valmiiksi Gigantin nettisivuilta minkä mies hakee huomenna.

Makoilin olkkarin lattialla jossakin välissä, ja yhtäkkiä tunsin pirpanan pienen potkun. Kyllä, ihan varmasti se oli potku. Tuntuu että olen enemmän innoissani tästä vauvasta, kun tiedän mitä on tulossa. Ensimmäinen oli toki hieno yllätys ja erittäin odotettu, mutta kaikki oli niin uutta ja jännää.

Sanoin miehelle, että voisin lopettaa syömisen kokonaan. Niin vähän tekee mieli mitään. Söin äsken väkisin pikkupizzan, ja minusta se maistui ihan pilaantuneelle. Ei miehen mielestä. Ai niin, yksi mieliteko mulla on, ja laitoin jo isännän ostamaan kaupasta sitä mulle. Vauvan piltti-luumusosetta. Kerrassaan hyvää. Sen tuoksukin on jotain taivaallista. Tyttö katsoo ihmeissään vieressä, kun äiti syö ahneesti hänen ruokaa.

Söin tänään yhden suklaamunan, mutta se oli virhe. Huono olohan siitä tuli.

Että tällasta tänään tänne.


perjantai 22. maaliskuuta 2013

22.3

Jännitin ja odotin tätä päivää kauan, ja nyt se on ohi. Kaikki hyvin. Olin ensimmäisessä ultrassa, ja mies oli mukana. Kyynelet siinä tulivat silmiin kun näin että pienen sydän sykki ja jalat ja kädet heiluivat. Ihan kuin olisi vilkuttanut, että älä äiti huoli, täällä on kaikki hyvin.
Tyttö oli isovanhemmillaan hoidossa sen aikaa kun kävimme Kotkassa. Ensimmäinen kerta oli kun jätimme tytön mummin hoitoon, ja hienosti oli mennyt ilman itkuja. Tyttö touhusi mummin kanssa niin kovasti, ettei äitin syli enää ollut mitään. Meidän tuleva isosisko. :)

Nyt odotus on jotenkin konkreettisempaa. Pakkohan se on uskoa että tuolla mun masussa köllöttelee viisisenttinen pieni ihmisen alku tyytyväisenä. Useaan otteeseen olen kaivanut ultrakuvat esiin ja ihastellut niitä. Mun oma pieni pirpana siellä. <3

Nukuin tytön kanssa päikkärit mummin ja paapan sängyllä, ja herättyäni olo oli kamala. Oksetti, ja pää oli ihan tokkurainen, ja mielikin maassa. Pikkuhiljaa siitä sitten piristyin, ja tunnin päästä kaikki oli taas hyvin.
Miehen veli toi laivatuliaisina karkkia, ja niitä olen mussuttanut pitkin iltaa. Olokin on sen mukainen. Pakko tunkea leipää kurkusta alas, ettei tule entistä pahempi olo. Sais tämä pahoinvointi jo hellittää.

Viikkoja on nyt 11+5 ja laskettu aika pysyi samana, eli 7.10. Kaksi päivää pidemmälle se olis menny, mutta sitä ei kuulema muuteta jos on alle viiden päivän heitto.

Anoppi pelotteli, että mulle tulee rankka kesä, varsinkin jos on kovin helteistä. Hän tuli yhtäkkiä mittanauhan kanssa mittailemaan minua, ja kysyinkin että paljonkos olen lihonut? Hän suunnittelee minulle jonkinnäköistä kaapua tai harsomekkoa tms. kesäksi, jossa voin leyhytellä ja viilentää itseäni pahimmissa helteissä. Jaahas, saa nähä millasen mekon saan. Antaa anopin touhuta kun kerran on niin innokas.

Väsyttää niin paljon että pakko mennä nukkumaan, vaikka kello on vasta kymmenen. Voisin nukkua vaikka kellon ympäri.



sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

17.3 Sunnuntai

Löhöpäivä. Ihana auringonpaiste oli ulkona, ja kyllä me tytön kanssa käytiin pienellä kävelyllä. Muuten nautin laiskottelusta ja sohvalla löhöämisestä, ja luin pitkästä aikaa hömppäromaania.
Pakkohan se oli raahautua maksettuun jumppaankin, mutta en kyllä uskalla ihan samaa tahtia jumpata kuin muut. Vatsallaan makaaminen kovalla alustalla ei tunnu enää kivalta, niinpä selkälihasliikkeet jäi tekemättä. Vatsalihaksia jumppasin, mutta kun piti nousta ylös siitä lattialta, itki se viiltävä kipu alavatsaan. Vähän aikaa piti levähtää. Hien sain pintaan ja muutenki tuntui tehokkaalta.

Illalla sit käväsimme vielä naapurin tytön synttärikakkua maistamassa. Hyvää oli.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Lauantai 16. 3

Tänään tunsin itseni niin onnelliseksi, että ihan itketti. Miehen vanhemmat olivat meillä kylässä, ja tyttö nauratti meitä kaikkia. Onnen tunne oli niin voimakas, että heti perään mielessä kävi pelko, ettei sitä voi kauan kestää. Mutta onneksi pelko ei jäänyt päälle.

Mulla on ihana mies, ihana lapsi ja ihanat appivanhemmat. Aina ei yhteistyö heidän kanssaan ole sujunut täydellisesti, mutta kukapa meistä olisi täydellinen. Ensi viikolla kun menemme ultraan, viemme tytön mummin ja paapan hoiviin siksi aikaa.

Huomaa kyllä heti kun päiväunet jäi väliin. Väsyttää ihan kamalasti, mutta en ihan kahdeksalta viitsi mennä nukkumaan. Pari tuntia kun sinnittelisin vielä hereillä.
Viime yökin meni vähän huonommilla unilla. Heräilin jatkuvasti, pyöriskelin, vaihdoin asentoa. Mieskin kysyi jossain vaiheessa, että mikä mulla on. En osannut sanoa muuta kuin että oli kuuma. Olin ihan hiestä märkä. Vatsaan myös koski vähän, mutta en usko että se vaikutti unensaantiin.

Saan useita kertoja päivässä viiltäviä kipuja alavatsaani. Normaalia, tiedän. Kipu on niin voimakas, että salpaa hetkeksi hengityksen ja on pakko pysyä aloillaan. Muutamassa minuutissa se menee ohi.
 Mielessäni pyörii joka päivä nimiehdotuksia uudelle vauvalle. Vielä ei ole tullut mitään kunnollista ideaa. Mieheni keksi mielestään tosi hyvän nimen, mutta en kelpuuttanut sitä, koska yhdellä lähisukulaisella on sama nimi. Onhan tässä onneksi aikaa vielä miettiä.


tiistai 12. maaliskuuta 2013

12.3 TIISTAI

Monta kertaa on taas ollut mielessä että pitäisi kirjoittaa tänne, muuta en muka ehdi. Kun tyttö on hereillä, on aika vaikea keskittyä omiin ajatuksiini.

Olen ollut aika energinen, siivonnut, pyykännyt, vaihtanut verhoja ja lakanoita, ommellut tilkkutyynyjä olkkariin....toisaalta välillä iskee armoton väsymys, ja tekee mieli vain löhötä sohvalla. eilen oli joku kummallinen ohimenevä vatsatauti. Yhtäkkiä vatsa kramppasi, ja hetken kuluttua kura lensi. Sama oli tytöllä muutamaa tuntia aiemmin. En muista että tyttö olisi niin kamalasti huutanut tuskaansa aiemmin. Mikään ei auttanut, naama punaisena vain huusi ja selkä vääntyi kaarelle. Ihan yhtäkkiä sitten ripulit turskahti vaippaan.

Pidimme tänään lepopäivän, eli hoitolapset eivät siis tulleet meille. Mullahan on kolmena päivänä viikossa kolme hoitolasta omani lisäksi, jotta saan vähän parempaa palkkaa kuin pelkkä kotihoidontuki. Ihan kiva juttu. Lapset ovat ihania ja oma tyttönikin saa leikkiseuraa.

Välillä on ollut pinna kireällä lasten kanssa. (ja koiran, joka roikkuu jaloissa koko ajan) Olen normaalisti tasainen ja iloinen, en pienistä hermostu, mutta nyt raksaushormonit kai aiheuttaa sen että saatan silmänräpäyksessä hermostua. Välillä ihan hävettää itseni puolesta, kun niin pienestä pinna palaa. esim. kun yksi maitolasi kaatui pöydälle, meinasin suuttua siitä kunnolla. Onneksi tajusin yhtä nopeasti miten typerää siitä oli hermostua. Tai kun tyttö ei anna laittaa vaippaa, saatan hermostua ja luovuttaa heti...ole sitten ilman! Ei ollenkaan normaalia minua tuollainen äkkipikaisuus.

Odotan todella ensi viikon perjantaita. Pyysin miestäni sanomaan töissä, että hän lähtee Kotkaan mukaan, siis ultraan. Mies ei edellisessä odotuksessa ollut kummassakaan ultrassa mukana, kun ei töistä saanut lähteä. Miten muka kaikki muut isät saa olla sen takia pois? Mulla onkin kiltti mies, joka haluaa miellyttää pomoaan. :) Nyt sanoin, että vaan lähtee eikä kysele mitään. Saa nähdä miten käy. Haluan että hän on mukana, koska minulla on joku pieni pelko ettei kaikki olisikaan hyvin. En halua olla siinä tilanteessa yksin.

Harmittaa kun jouduin heittämään mustikkapiirakan roskiin. Mies ei syö kauheesti makeeta, ja mulle ei maistu. Luulin että söisin sitä pikkuhiljaa, enkä sen vuoksi laittanut pakastimeen, mutta niin se vaan kerkes pilaantua. Mikään makea ei maistu, ja jos maistuukin, niin sen jälkeen on takuuvarmasti paha olo.




perjantai 8. maaliskuuta 2013

Perjantai 8. maaliskuuta

Onko tuolla mun sisällä oikeasti pieni ihmisen alku? Ei sitä vielä oikein ymmärrä. Ehkä ultran jälkeen odotus muuttuu konkreettiseksi ja todeksi.

Juttelin tänään terapeuttini kanssa edellisestä odotuksestani, kokemuksistani synnytyssairaalassa ja masennuksestani/tunteistani synnytyksen jälkeen. Tajusin, että minuun kohdistui aika monta hoitovirhettä sen jälkeen, kun vauva oli syntynyt. Itse synnytys meni hienosti, eikä minulla siihen liittyen ole mitään pelkoja. Aion kirjoittaa palautekirjeen sairaalaan, vaikka tapahtumista onkin jo yli vuosi aikaa. Ehkä pahin hoitovirhe oli, kun minut kotiutettiin sairaalasta, vaikka kohtuuni oli jäänyt osa istukasta, eikä se ollut vielä tullut ulos.      ( Jouduin itse tekemään kotivessassa poistotoimenpiteen, mikä oli järkyttävää)

En sen tarkemmin tässä kerro kokemuksistani, ainakaan vielä. Pääasia mistä puhuimme tänään, oli se, että tilanteeni on nyt kaikenkaikkiaan huomattavasti tasaisempi ja stressittömämpi kuin vuosi sitten, jonka vuoksi masennuksen uusiminen on epätodennäköisempää. Vähän huoleni sai kevennystä.

Eilen oli ensimmäinen päivä etten huomannut pahoinvointia kertaakaan. Päivä oli muutenkin hieno, kun olin tyttöni ja kahden hiihtolomalaisen kanssa uimahallissa ja sen jälkeen Veturissa.
Tänään on ollut joitakin kertoja nopeasti ohimenevää huonovointisuutta. söin viisi karkkia eilen ostamastani karkkipussista, ja puolisen tuntia sen jälkeen tuli paha olo. Ruisleipäpala päälle, niin olo parani.
Ensimmäinen syömishimokin iski. Snelmannin savustetut perhekinkkusiivut ovat ihan älyttömän hyviä, voisin syödä vaikka paketillisen kerrallaan.


sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Sunnuntai 3. maaliskuuta

Ei ihan niin mukava olo, vaikka mukava viikonloppu onkin ollut.

Olimme reissussa. Eilen kävimme Loviisassa appivanhemmilla kylässä, ja sieltä ajoimme suoraan siskoni luokse Tuusulaan. Tänään palasimme. Yöreissu siis. Siskon luona on aina niin mukava käydä.

Mulla on jatkuvasti huono olo. Tänään oli kerran peräti kahden tunnin tauko etten huomannut ollenkaan pahoinvointia. Oksentanut en ole edelleenkään kertaakaan, vaikka välillä on ollut lähellä. Huomaan että kun syön vähänkin makeaa, tulee se etova olo moninkertaisena takaisin. Parempi ois olla syömättä hyvää, mutta olihan mun synttärikakkua maistettava.

Parina iltana on ollut nukkumaan mennessä ahdistava olo. En tiedä miksi. Kuulostelen hengitystäni, pelkään hyperventilaatiota. En jotenkin osaa rentoutua. Ei onneksi pahoja oireita, ja uni kuitenkin tulee nopeasti, eikä aamulla ole tietoakaan ahdistuksesta. Jotain jännitän, koska niskatkin ovat jumissa. Luen tämän hetkellisen huonomman henkisen olotilan normaaliksi raskausajan tunteiden vaihteluksi.

En ole kertonut vielä missä vaiheessa raskauteni on. Laskettu aika on 7.10, mutta epäilen että se voi muuttua radikaalistikin kunhan pääsen ultraan. (joka on 22.3) Pelkään että kaikki ei ole hyvin. Entä jos se onkin kohdun ulkopuolinen tai tuulimunaraskaus, tai entä jos siellä on enemmän kuin yksi? Mulla ei ole mitään muuta todistusta raskaudesta kuin apteekin positiivinen raskaustesti, mutta kai nää pahoinvoinnit todistavat että oikeasti olen raskaana. Ja eihän mulla ole ollut menkkojakaan yli kahteen kuukauteen. Niitä ei ole kyllä yhtään ikävä.

Tuleekohan ensimmäisen raskauteni aikaiset pelot ja hadistukset mieleen nyt tässä odotuksessa. Musta tuntuu etten ole niitä vielä kunnolla läpikäynyt, vaikka psykologilla ja terapeutilla olenkin kulkenut viimeisen vuoden. Ensimmäinen psykologi oli yli viisikymppinen mies, joka ei oikeastaan tajunnut mitään synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Hän kyllä myönsi sen itsekin, ja sanoi viimein että hänestä ei taida olla minulle enää apua. Siksi hakeuduin Kelan tukemaan terapiaan, mutta eipä sielläkään olla vielä käsitelty ko. asioita, vaan kaikkea muuta roskaa mitä elämäni varrelle on mahtunut. Suosittelen terapiaa joka ikiselle. Kaikilla meillä on omat peikkomme ja luurankomme joita emme haluaisi muistella, mutta oman hyvinvoinnin vuoksi ne olisi parempi pelotella tiehensä. Tai opetella kohtaamaan, sillä eivät ne mihinkään katoa. Kaikki kokemuksemme pysyvät matkassamme läpi elämän, halusimme sitä tai emme. Niiden kanssa on opittava vain elämään.

Mulla on tuo vaihe menossa, että opettelen elämään omien kokemusteni kanssa. haluan käsitellä asiat niin, etteivät ne tiedostamattani vaikuta toimintatapoihini. Parasta mitä jälkikasvulle voin antaa, on hyvinvoiva äiti joka on sinut itsensä kanssa. Sitä kohti siis...