Maanantai 8.7

Minä jästipää en suostu olemaan paikallani, ja se kostautuu. Aamulla touhusin kaikenlaista, tyhjensin pakastimen toiseen pakastimeen ja siirtelin kaninhäkkiäkin. (mikä ei ole ihan kevyt) Kun sen jälkeen laitoin vettä tytön uima-altaaseen ja jotenkin huonossa asennossa siirsin altaan reunaa, iski alapäähän mielketön kipu ja jalat meni alta. Itkuhan siinä pääsi, ja jouduin makoilemaan nurmikolla jonkin aikaa ennenkuin uskalsin liikahtaakaan.
Mulle on siis tullu uusi vaiva, liitoskivut. Viime viikolla parina päivänä jo vähän vihloi, mutta tää tämänpäiväinen oli jotain aivan kamalaa. Nyt käveleminen on yhtä tuskaa, ja levossakin jomottaa. En tykkää yhtään. Keho kai protestoi kun en muuten tahdo osata levätä tarpeeksi.

Viime viikolla kävin neuvolalääkärillä, ja kun kerroin minkälaista mun töissäoleminen on, hän sanoi suoraan ettei töihin enää mennä. Olen siis koko loppuodotuksen sairaslomalla. :(  Paikat on onneksi edelleen pysyny kiinni, mutta suuri riski on että synnytys käynnistyy liian aikaisin jos en lepää tarpeeksi. Sairaalaan en missään tapauksessa halua mennä makaamaan. Pääkoppa on jo kotona oleskellessa koetuksella. Mitä se olis sitten täysin vuodepotilaana?

Poika on aika aktiivinen. Potkii ja pyörii tosissaan. Selvä unirytmikin jo näkyy, kun kolmen tunnin välein alkaa myllerrys vatsassa. Haluaisin käydä vielä ultrassa, mutta en taida raaskia yksityiselle mennä. Maksaa niin paljon, ja on tässä tuota rahanmenoa muutenkin. Mulle tulee kaksplussan odottajan uutiskirje joka viikko, ja sen mukaan yhdeksän kymmenestä vauvasta selviää hengissä jos syntyy tässä vaiheessa. Todella helpottava tieto.

Olen miettinyt että miten ihmeessä pystyin ensimmäisessä odotuksessani olemaan töissä näillä viikoilla. Jäin silloin sairaslomalle vajaat kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa. Silloinkin supistelujen vuoksi, ja lisäksi verenpaineeni oli korkealla. Olin erittäin stressaantunut työssäni kerhotoiminnanohjaajana, ja jouduin ajamaan joka päivä pitkiä matkoja. Olimme myös juuri muuttaneet ostamaamme ok-taloon, ja olihan siinä paljon muitakin asioita juuri tapahtunut ja tapahtumassa. Ei ihme että oli paineet korkealla. Töissä minulla oli viimeiset viikot koko ajan apulainen mukana, joten ei tarvinnut itse niin rehkiä ja juosta paikasta toiseen. Mutta siltikin olen unohtanut millaista se oli....ainakaan supistelua ei ollut niin paljon kuin nyt on ollut.

Nyt olen kotona hamaan tulevaisuuteen ja otan rauhassa. (kunpa se oiskin niin helppoa) Heinäkuun lopussa kesätyttömme lähtee pois, ja sittten on pakko pärjätä itsekseen. Ei ole enää ketään kuka pesisi kakkapyllyn ja juoksisi tytön perässä kaiken aikaa, tai kuka siivoaisi, laittaisi tiskit, pesisi pyykit, hakisi postin....ne mitä en pysty tekemään, jää vain tekemättä. Miestä jo varoittelin, että hänen täytyy sitten ainakin kerran viikossa imuroida, jos ei muuten ehdi auttamaan. Kai sitä jotenkin selviää, onhan niin moni muukin äiti selvinnyt vastaavista tilanteista. Miksi en siis minä??