Kyl on pinna ollu kireellä muutamana päivänä. Ihan huonoa omatuntoa poden kun olen tytölle huutanut mitättömistä asioista. Esim. tänä aamuna istuin eteisen lattialla ja yritin laittaa neidille kenkiä jalkaan, mutta pienen jalan heiluessa se ei ihan heti onnistunut, niin jo katkesi äidin pinna. Tyttö katsoi ihmeissään että mikä sille äitille nyt tuli, ei se ennen oo noin huutanut. Sit mulle tuli hetkeksi sellanen olo, että teki mieli heittäytyä maahan ja luovuttaa...jäädä siihen makaamaan tekemättä mitään. Mut mitenkäs sitä luovuttaa voi, kun elämä jatkuu isosta mahasta huolimatta.
Niin, se on tää iso maha mikä mua niiin kyllästyttää. Aina se on edessä, mitään ei voi tehdä kunnolla kun ei jaksa. Lattialta nouseminen kestää minuutin ja on yhtä tuskaa. Sängyssä asennon vaihtaminen on yhtä tuskaa. Postilaatikolle käveleminen on yhtä tuskaa. Lelujen kerääminen lattialta ei onnistu ilman suuria ponnisteluja, ja jos ne jätän keräämättä, olen huono äiti ja huono vaimo kun en ole siivonnut päivän aikana. mies välillä huomauttaas kun on niin sotkuista. Tiedänhän että ei hän minua syytä eikä minulta vaadi tässä tilassa ,mutta joku sisälläni vain sanoo että minä olen jättänyt jotain tekemättä.

Tiistaina olin tytön kanssa ensimmäisen kerran muskarissa. Odotin sitä tosi paljon. Nyt en enää tiedä odotanko ensi tiistaita. Meidän tyttö on ryhmän vanhin lapsi, kun on alkuvuodesta syntynyt. Meidän tyttö oli myös se kovaäänisin kiukkupussi, joka ei suostunut olemaan hetkeäkään paikallaan. Kaikkea muuta hän olisi tehnyt, mutta ei sitä mitä olisi pitänyt. Muskariope joutui jo sanomaan, että vaikka olisi kuinka vaikeaa, niin PITÄKÄÄ LAPSI SYLISSÄ SILLOIN KUN ON SEN AIKA. Pidä siinä sitten huutavaa ja rimpuilevaa kiukkupussia ison mahan kanssa, hiki virraten pitkin naamaa. Kyllä hävetti. Kaikki muut lapset olivat ihan nätisti äitinsä kanssa, siltä minusta ainakin tuntui.

Jonain päivänä innostuin kitkemään rehottavia kukkapenkkejäni, ja ihmettelin mielessäni, että miten en muka ole kesällä pystynyt tekemään sitä. Istuin ja konttasin maassa tai kivellä ja tein hommia yli tunnin, jopa puolitoista. Seuraavana päivänä huomasin selässä että olin tehnyt jotain. Viiltäviä sähköiskumaisia kipukohtauksia jotka estivät liikahtamisen. Onneksi ei pahempaa.
No, kesällä oli paljon kuumempi ilma, ja silloinhan minua supisteli jo pienikin tekeminen. Silloin ei ollut kukkapenkkien kitkemisen aika.

Nyt on melkein jo sama mitä teen, tuskin tämä olo tästä pahenee. Ja oikeastaan sekään ei haittaa vaikka vauva jo syntyisi. Onhan kohta 35 viikkoa täynnä. Vaikka saahan se pieni vielä kasvaa tuolla hetken aikaa...

Eilen supisteli muutaman kerran tosi kipeetä. Tuli jo hetkeksi sellainen olo että pitääköhän mun etsiä taksin numero valmiiksi, jos vaikka lähtö tulee kohta. Pitäishän ne numerot joka tapauksessa etsiä valmiiksi, kunhan sais aikaiseksi. Sairaalakassin pakkasin eilen itselleni valmiiksi, samoin tytölle hoitokassin. Uuden vauvan kotiuttamiskassi on ollut jo pari viikkoa valmiina. Kaikki muukin on jo valmiina, paitsi en ole vauvan sänkyä vielä pedannut.

Tässä nyt tän kertainen purkautumiseni. Kiitti kun jaksoit lukea. Yritän nyt hetken jaksaa valvoa miehen kainalossa, jotta hänkin saa oman osuutensa huomiostani. :)