Sunnuntai 3. maaliskuuta

Ei ihan niin mukava olo, vaikka mukava viikonloppu onkin ollut.

Olimme reissussa. Eilen kävimme Loviisassa appivanhemmilla kylässä, ja sieltä ajoimme suoraan siskoni luokse Tuusulaan. Tänään palasimme. Yöreissu siis. Siskon luona on aina niin mukava käydä.

Mulla on jatkuvasti huono olo. Tänään oli kerran peräti kahden tunnin tauko etten huomannut ollenkaan pahoinvointia. Oksentanut en ole edelleenkään kertaakaan, vaikka välillä on ollut lähellä. Huomaan että kun syön vähänkin makeaa, tulee se etova olo moninkertaisena takaisin. Parempi ois olla syömättä hyvää, mutta olihan mun synttärikakkua maistettava.

Parina iltana on ollut nukkumaan mennessä ahdistava olo. En tiedä miksi. Kuulostelen hengitystäni, pelkään hyperventilaatiota. En jotenkin osaa rentoutua. Ei onneksi pahoja oireita, ja uni kuitenkin tulee nopeasti, eikä aamulla ole tietoakaan ahdistuksesta. Jotain jännitän, koska niskatkin ovat jumissa. Luen tämän hetkellisen huonomman henkisen olotilan normaaliksi raskausajan tunteiden vaihteluksi.

En ole kertonut vielä missä vaiheessa raskauteni on. Laskettu aika on 7.10, mutta epäilen että se voi muuttua radikaalistikin kunhan pääsen ultraan. (joka on 22.3) Pelkään että kaikki ei ole hyvin. Entä jos se onkin kohdun ulkopuolinen tai tuulimunaraskaus, tai entä jos siellä on enemmän kuin yksi? Mulla ei ole mitään muuta todistusta raskaudesta kuin apteekin positiivinen raskaustesti, mutta kai nää pahoinvoinnit todistavat että oikeasti olen raskaana. Ja eihän mulla ole ollut menkkojakaan yli kahteen kuukauteen. Niitä ei ole kyllä yhtään ikävä.

Tuleekohan ensimmäisen raskauteni aikaiset pelot ja hadistukset mieleen nyt tässä odotuksessa. Musta tuntuu etten ole niitä vielä kunnolla läpikäynyt, vaikka psykologilla ja terapeutilla olenkin kulkenut viimeisen vuoden. Ensimmäinen psykologi oli yli viisikymppinen mies, joka ei oikeastaan tajunnut mitään synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Hän kyllä myönsi sen itsekin, ja sanoi viimein että hänestä ei taida olla minulle enää apua. Siksi hakeuduin Kelan tukemaan terapiaan, mutta eipä sielläkään olla vielä käsitelty ko. asioita, vaan kaikkea muuta roskaa mitä elämäni varrelle on mahtunut. Suosittelen terapiaa joka ikiselle. Kaikilla meillä on omat peikkomme ja luurankomme joita emme haluaisi muistella, mutta oman hyvinvoinnin vuoksi ne olisi parempi pelotella tiehensä. Tai opetella kohtaamaan, sillä eivät ne mihinkään katoa. Kaikki kokemuksemme pysyvät matkassamme läpi elämän, halusimme sitä tai emme. Niiden kanssa on opittava vain elämään.

Mulla on tuo vaihe menossa, että opettelen elämään omien kokemusteni kanssa. haluan käsitellä asiat niin, etteivät ne tiedostamattani vaikuta toimintatapoihini. Parasta mitä jälkikasvulle voin antaa, on hyvinvoiva äiti joka on sinut itsensä kanssa. Sitä kohti siis...